Olen siis käynyt tätä työväenopiston valokuvauskurssia tänä(kin) vuonna. Alunperin meidän piti kokoontua enemmän tai vähemmän joka kerta Oulunkylätalossa, mutta siellä onnistuttiin jotenkin tyrimään vesivahingon korjausremontti ja koko talo meni käyttökieltoon. Suomalainen rakentamisen laatu… huoh. Jos tietojärjestelmäprojekteista sanotaan, etteivät ne koskaan onnistu ajallaan ja/tai budjetissaan, niin rakennusprojekteista voi sanoa, etteivät ne koskaan onnistu. Piste.
No niin, mutta kun talo on ollut käyttökiellossa, on meidän pitänyt keksiä muita paikkoja tapaamisillemme. Tällä kertaa paikaksi ja tapahtumaksi oli valikoitunut Suomen Valokuvataiteen Museo ja siellä oleva Ismo Kajanderin ”Vintage”-näyttely. Ismo Kajanderhan on yksi suomalaisen valokuvan grand-old-man:eistä. Hän on opettanut valokuvausta Taideteollisessa korkeakoulussa, ollut perustamassa ensimmäistä suomalaista valokuvagalleriaa (Hippolyte) ja pitänyt lukuisia näyttelyitä.
Vintage-näyttely on läpileikkaus koko Kajanderin uralle ja uskollinen alkuperäisille esillepanoille jopa vedostasolla. Kuvia näyttelyssä on paljon, mutta ne on kaikki sijoitettu yhteen tilaan, joten näyttelystä on helppo muodostaa yhtenäinen kuva.
Tehtäväksi opettajamme Lea Kömi antoi kuvan analysoinnin: piti valita yksi kuva, jota sitten ryhmässä keskusteltaisiin ja analysoitaisiin. Just my strong side… kun aloin käymään kuvia läpi, niin ensiksi iski epätoivo: kuvista näkyi, että Kajanderilla on hirveä taiteellinen palo ja tarve tuoda näkemystään valokuvien kautta esille. Mutta en millään tahtonut päästä hänen päänsä sisään. Ukkoja pönöttämässä siellä täällä ja tuolla. Ja Turussa vielä… ei, ei. Ja studiokuvia: lapsia studiossa polkupyörineen, rokkareita kitaroineen,… siis ookoo Ismo, sulla on tarve kuvata ihmistä, mutta miten näitä nyt analysoisi. Tässähän tarvitsisi psykoanalyytikon paperit ja jotain nestemäistä tajunnanlaajentajaa.
Mutta sitten kun hetkeksi rauhoittui ja alkoi katsomaan ”kuvien sisään”, ne alkoivatkin pikkuhiljaa avautumaan. Kuvissa oli taidokkaita sommitteluja, oivaltavaa valon käyttöä ja kaikkialle tunkeutuva läheisyys. Se oikein henki kuvista: niitä ei oltu snaipattu 200-millisellä kadun toiselta puolelta, vaan ihminen oli kohdattu joka kerta. Ja hyvin pitkälle nimenomaan kuvattavan ehdoilla, koska kuvista henki jonkinlainen rauha. Myös studiokuvista henki hyvin lempeä huumori kuvattavia kohtaan: kuviin oli saatu vangittua jotain kuvattavalle persoonallista. Tai ainakin tällainen vaikutelma niistä välittyi.
Henkilökuvien lisäksi näytillä oli ”taiteellisempaa” materiaalia, mutta se ei oikein minua jaksanut kiinnostaa eikä sytyttää. Kuten ei myöskään Pariisin kuvat, vaikka niissä olikin haettu suurten mestarien tunnelmaa. Niistä ei oikein välittynyt se ajatus ja palo, mikä Kajanderilla on niitä kuvatessa ollut. Tosin insinöörit harvoin innostuvat muusta kuin uudesta prosessorisukupolvesta. Tai kampiakselin laakerin välystoleranssista.
Meillä oli parisen tuntia aikaa näyttelyyn tutustumisessa ja tehtävän purussa. Alkukankeudesta ylipäästyäni olisin voinut viettää tuolla tuplasti aikaa kuviin upoten.
Michelin-asteikolla tämä oli kahden tähden näyttely: tämän näyttelyn takia kannattaa jo poiketa suunnitellulta matkareitiltä. Mutta en tämän vuoksi ehkä ajaisi Turkuun asti… hyvä, että Ruoholahteen pääsi. Kuvat olivat hyviä, mutta eivät vaikuttavia. Toisaalta kuvat ovat myös katsojaa kohtaan vaativampia kuin vaikkapa Nick Brandtin näyttelyn kuvat: kukapa sitä ei kivasta leijonasta tykkäisi, vaikkei sommittelusta ja valosta ymmärrä mitään. Sen sijaan suomalainen maanviljelijä kumisaappaat jalassa ei välttämättä laukaise heti reaktiota, että kunpa saisin tuollaisen kotiini.
Taidetta dokumentoi Sony ILCE-6000 + Sony Zeiss 24f18