---

Kaikki tarinat alkavat jostain. Tämä tarina alkoi kaksi vuotta sitten museovierailusta…

Koko lailla kaksi vuotta sitten osallistuin Saarenmaalla järjestetylle, Lea Kömin vetämälle ”Hyvän kuvan salaisuus”-valokuvakurssille. Sitä ennen minun(kin) kokemukseni Virosta rajoittui Tallinnan kesäterasseihin. Tai no, olinhan ollut edellisenä syksynä Virossa myös katukuvauskurssilla, mutta sekin pidettiin Tallinnassa. Joka tapauksessa kaksi vuotta sitten suuntasin Saarenmaalle kera vaimon ja ajatuksena oli yhdistää valokuvauskurssi ja pieni kesäloman poikanen. Se onnistuikin varsin hyvin, vaikkei mitään hirveitä rantakelejä ollutkaan. Saarenmaalla ja sen pääkaupungissa Kuressaaressa ollessamme kävimme tutustumassa Saarenmaan museoon. Itseeni teki Viron pitkä historia vaikutuksen, onhan Kuressaaren piispanlinnakin perustettu alunperin 1200-luvulla. Eli siinä vaiheessa kun Suomessa vielä asuttiin luolissa ja taottiin Sampoa, Viron puolella asuttiin linnoissa ja taottiin rahaa.

1200-luku tuntuu kuitenkin kovin kaukaiselta, joten itseä viehätti enemmin lähihistoria ja eritoten neuvostomiehityksen aika. Kyseinen aikakausi on museossa tuotu esiin tavalla, jota ei voi oikein luonnehtia viileän akateemiseksi. Koko lailla tuli selväksi mitä virolaiset, tai ainakin näyttelyn rakentaja ajattelee miehitysajasta. Siinä näyttelyä kierrellessäni kiinitin huomiota karttaan, jossa oli merkittynä Saarenmaan aikaiset kolhoosit ja sovhoosit jonain ajanhetkenä. Kartassa oli myös kuva yhden sovhoosin kulttuurikeskuksesta, joka jäi jostain syystä kaivelemaan mielen sopukoihin. Se pitäisi löytää, jos se olisi vielä pystyssä.

Seuraavan talven aikana mielessäni alkoi kypsymään ajatus, että lähden Saarenmaalle tutkimaan vanhoja neuvosto-ajan rakennuksia. En kyllä ollut ihan varma, että mitä siellä pitäisi olla, mutta se sovhoosi nyt kuitenkin olisi löydettävä.

Kesällä 2014 sitten Juhannuksen jälkeen pakkasin itseni ja kamerat autoon ja suuntasin auton nokan kohden Saarenmaata. Olin suunnitellut kohteita etukäteen käyttäen hyväkseni netistä löytyviä kuvia ja tietoja, eikä siitä reissusta sen enempää, siitä kirjoitin jo vuosi sitten. Netistä löytyi helposti tietoa esimerkiksi neuvosto-miehityksen aikaisista sotilaskohteista ja tietysti valokuvia historiallisista kirkoista. Sovhooseista ei tosin ollut mitään havaintoa vaikka olin saanut Kuressaaren museosta kartankin Saarenmaan kolhooseista ja sovhooseista. Kolhoosien ja sovhoosien vanhoja talousrakennuksia, kuten navettoja ja sikaloita saari on pullollaan, mutta varsinaisesti mitään hallintorakennuksia muistuttavaa ei kohdalle sattunut, joten sovhoosin kulttuurikeskuskin jäi löytymättä.

Sen verran jäi kuitenkin reissusta hampaankoloon, että päätin mennä tänä vuonna uudelleen Saarenmaalle. Pidensin reissua muutamalla yöllä ja otin ohjelmaan myös naapurisaari Hiidenmaan. En jaksanut tehdä niin perinpohjaista suunnitelmaa kuin viime vuonna, vaan bongasin muutamat kriittiset kohteet ja loput vedettäisiin sitten fiiliksen mukaan. Reitti suuntautuisi Tallinna-Haapsalu-Hiiumaa-Saarenmaa-Tallinna, yöpymiset Hiiumaalla ja Saarenmaalla.

Entäs se sovhoosi?

Sen verran olin edellisvuoden virheestä ottanut opikseni, että aikanaan Kuressaareen saavuttuani kävin ensi töikseni museossa tarkistamassa, että mikä se kuva oikein oli, mitä olin aiemmin ihmetellyt. Nyt sitten painoin mieleeni sovhoosin sijainnin ja sieltähän se rakennuskin sitten löytyi. Mission accomplished.

Myöhemmin sitten ikuistin toisenkin sovhoosin konttorirakennuksen (kartalla nro. 14). Näköjään sovhooseilla, jotka siis olivat valtion omistamia yhteistuotantotiloja, oli enemmän rahaa ja halua pullistella rakennuksilla. Ehkä kolhooseissa, jotka sen sijaan olivat viljelijöiden yhteisomistuksessa, rahat pantiin maanviljelyyn. Tai maksettiin veroina Moskovaan…

Mutta matkan alun ja näiden hetkien välillä ehti tapahtua paljon…

Haapsalu, oletan

Ennen kuin sovhooseita päästään tutkimaan, pitää matka aloittaa. Ja tämä oikeastaan alkoi vasta Haapsalusta. Eli kun olin päättänyt, että retki kohdistuisi myös Hiidenmaahan (itse pidän enemmän vironkielisestä nimestä Hiiumaa), niin sinne pääsisi parhaiten Haapsalun kautta. Jossain vaiheessa minulla oli ajatuksena käydä myös Paldiskissa, joka niinikään oli neuvosto-Viron aikaan suljettu alue, mutta siellä ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään kiinnostavaa. Ydinvoimalakin on niin tiukasti vartioitu, ettei sinne pääse seikkailemaan.

Mutta siis Haapsaluun. Karttaa tutkimalla olin selvittänyt, että kaupungissa on ainakin yhdet vanhat kartanonrauniot sekä hylätty lentokenttä. Molemmat olisivat matkalla satamaan, jossa ensin kävin tarkistamassa lautta-aikataulut. Minulla näyttikin olevan runsaasti aikaa, joten käänsin nokan takaisin kohti kaupunkia ja kuvauskohteita.

Ensin kohdalle sattuivat kartanon rauniot. Kartano on ollut aikanaan varsin vaikuttavan näköinen, mutta se tuhoutui osittain jo toisessa maailmansodassa. Lopullisen tuhon varmistivat nuo aina niin käytännölliset neuvostoliittolaiset, jotka käyttivät kolmanneksen kartanon rakennelmista läheisen sotilaslentokentän kiitotien parannuksiin. Ja sitten ihmetellään, miksi virolaiset eivät oikein jaksa arvostaa venäläisiä…

Enivei, nykyiset omistajat ovat päättäneet jättää rauniot nykytilaan kaikkien ihailtavaksi. Aikanaan kartano on varmasti ollut komea näky.

Ja sitten se lentokenttä… kartanon ja satamaan vievän tien vieressä on varsin hyväkuntoinen hylätty lentokenttä. Kentältä löytyy n.kaksi ja puoli kilometriä erittäin hyväkuntoista kiitotietä, eikä sinne pääsyä myös ole mitenkään estetty. No, minunhan piti kokeillä, miten Möhkö kulkee… hyvin kulkee, kiitos kysymästä. Poislähtiessä ulosajorampin kohdalla oli poliisit mittaamassa tutkalla maantiellä ajavien nopeuksia. Poliisia ei minun lentokenttävierailu kiinnostanut pätkääkään… et sillee viros… Ja varmasti kuulivat, kun Möhkö ulvoi tuskaansa kiitotiellä. Suomessa olisi ollut minimissään vakavan puhuttelun paikka. Voin suositella vierailua kentällä, jos haluaa kokeilla mihin auto kykenee. Omalla vastuulla tosin.

Kentältä sitten ajelin takaisin Haapsalun keskustaan, kun lautan lähtöön oli vielä aikaa. Etsin paikallisen teleoperaattorin myymälän ja kävin hankkimassa prepaid-datakortin tablettiin, jotta saisin Google Maps-sovelluksen toimimaan kunnolla myös Virossa. Olin hankkinut kyllä Suomesta Soneran prepaid-kortin, jonka olisi pitänyt toimia myös Virossa, mutta niinhän mun olis pitänyt voittaa lotossakin. Että terveisiä vaan saneralle: ei toimi kortti ei. Tosin sitten tämä Virosta ostettu Soneran (EMT:n) kortti toimi kyllä.

Haapsalun keskustassa on myös vanhan aseman yhteydessä rautatiemuseo, joka on käytännössä vanha ratapiha, johon veturit ovat unohtuneet. Sisäänpääsymaksua ei ole, kun ei ole mitään sisääkään, johon päästä. Asemalla on kyllä pisin asemalaituri, jonka olen vähään aikaan nähnyt. Mihin ihmeeseen noin jumalatonta laituria on oikein tarvittu?

Näytillä olevat veturit olivat kyllä varsin kuvauksellisia: vanhoja neuvostoliiton aikaisia pelejä. Ajalta kun veturit olivat rautaa ja kommunistit punaisia.

[envira-gallery id="7567"]

(BTW. blogia on päivitetty Lightbox-ominaisuudella, eli kuvan klikkaaminen avaa sen Lightboxiin ja koko blogauksen kuvia voi selata ilman, että pitää lukea jorinoita. Myös ylläolevat galleriat avautuvat erilliseen Lightboxiin.)

 

---

Previous Post

Jusseja pidellyt

Next Post

Hiiuli hei, huolta nyt ei

---