---

Mulla iski kauhea paniikki: Nick Brandtin valokuvanäyttely oli päättymässä, enkä ollut ehtinyt käymään siellä. Päätinkin, että heti seuraavana viikonloppuna tekisin reissun Saloon. Otettuani lääkkeet, havaitsin että näyttely päättyisi vasta kuukauden päästä, mutta lähtöpäätös oli tehty, joten sitä oli noudatettava. Mukaan päätin matkaseuraksi ottaa blogini ainoan lukijan, Mikan. Oppiipahan olemaan tunkematta nokkaansa toisten blogeihin…

Lauantai-aamulla sitten nokka kohti uljaan kännykkäteollisuuden savuavia raunioita. Ja matkahan siinä sujuikin mukavasti valokuvauksesta keskustellen, kun oli matkaseuraa. Aina se yksinkeskustelun voittaa ja tulee vähemmän riitaakin.

Aikanaan sitten saavuimme Saloon, jonne ei nyt ehkä kannata raahata bussilastillista suomalaisesta nykyarkkitehtuurista kiinnostuneita. Tai sitten kannattaa, riippuu haluaako esitellä suomalaisen arkkitehtuurin rappiota vai kunniaa. Lukijalla jääköön mietittäväksi, kumpaa Salon keskusta edustaa.

Joka tapauksessa Salon taidemuseo on rakennettu vanhan veturitallin tiloihin, jotka ovatkin varsin toimivat ainakin valokuvataiteen esittämiseen. Alunperin kyllä hieman ihmettelin, että mikä järki on pystyttää valokuvanäyttely johonkin peräferiaan, mutta pitäähän villejäkin kai sivistää. Itse asiassa paikka on ilmeisen hyvä, koska näyttelyssä oli selvästi enemmän porukkaa paikalla, kuin edellisellä viikolla Mapplethorpen näyttelyssä Kiasmassa. Eikä tuonne nyt Helsingistä(kään) aja kuin reilun tunnin moottoritietä pitkin. Turusta ei sitäkään.

Näyttely on ruotsalaisen Fotografiska Museetin tuottama, museo on itse pitänyt Nick Brandtin näyttelyn vuonna 2011. Brandt on vuodesta 2002 lähtien rakentanut Afrikan villieläimiin keskittyvää valokuvatrilogiaa, josta nyt Salossa on nähtävillä kahden ensimmäisen osan valokuvia. Koko trilogia tulee näytille Tukholmassa Fotografiskassa kesällä 2015.

Tässä Suomen näyttelyssä on siis esillä n. 60 suurikokoista mustavalkoista vedosta. Näyttely on paikan päällä laajempi ja vaikuttavampi, kuin mitä tuo valokuvien lukumäärä antaa ymmärtää. Vertailun vuoksi Mapplethorpen näyttelyssä on esillä yli 250 teosta, mutta vaikuttavuudessaan se jää toiseksi. Ainakin omasta mielestäni.

Nick Brandt luonnehtii itseään valokuvataiteilijaksi, eikä luontokuvaajaksi. Ja tämä käy kyllä ilmi esillä olleista kuvistakin: ne eivät ole perinteisiä luontokuvia, vaan enemmän perinteisiä muotokuvia, joissa kohteena on eläin. Osa poseerauksista olisi istunut minkä tahansa yrityksen johtokunnan kokoushuoneen seinälle kohtaan ”Perustajamme Leo Panthera III”. Erityisen lähellä Brandtin sydäntä (tai näyttelyn kuraattorin sydäntä) näyttivät olevan norsut. Niitä oli laumoittain menossa ja tulossa. Yksittäisiä norsuja poseeraamassa tai ihmettelemässä omituisen sedän hääräämistä laatikon kanssa.

Meillä meni näyttelyä kiertäessä toista tuntia, kun analysoimme lähes joka kuvan juurta jaksain. Ihan jokaisen kuvan sanoma ja valintaperuste ei meille auennut, pari kuvaa oli jopa sillä tasolla, johon itsekin hyvänä päivänä pääsisi. Ehkä. Muuten kyllä kuvat olivat hyvin vaikuttavia, Brandt kuvaa keskikoon filmikameralla ja ainoastaan lyhyillä kiinteillä polttoväleillä. Joka tarkoittaa sitä, että kuvatessa pitää päästä lähelle. Ja se kyllä näkyi myös lopputuloksesta: kuvista henki vahva läsnäolon tuntu ja osassa jopa näki, kuinka eläin oli seurannut Nickin työskentelyä, vaikka katse saattoi olla käännetty sivuun. Tosin jos normaaliobjektiivilla kuvatessa etsimen täyttää suoraan kohti katsova leijonan pää, voi olla syytä siirtyä johonkin suojaan, jollei halua osallistua päivän lounaaseen.

Näyttely jakautui temaattisesti kahteen osaan: ensimmäinen osa käsitteli Afrikkaa ja sen eläimistöä yleensä. Toinen osa otti taas kantaa tämän eläimistön uhanalaisuuteen ja sen katoamiseen mm. salametsästyksen johdosta. Brandt onkin omistautunut nykyään nimenomaan Afrikan eläimistön suojelemiseen ja säilyttämiseen. 2010 hän mm. perusti asiaan keskittyvän Big Life Foundation-säätiön.

Kuvaamisen osalta Brandtia ei voi ainakaan hätäilystä syyttää. Esimerkiksi yhtä leijonakuvaa varten hän oli odottanut 17 päivää sopivaa hetkeä ja tilannetta. Kahdeksantenatoista päivänä nousi myrsky, leijona nosti päätään ja klik… kuva oli purkissa.

Vaikka Brandt kuvaakin filmille, hän skannaa kuvat ja käsittelee ne digitaalisina Photoshopissa. En tiedä, ehtikö hän tavata Hannes Heikuraa, mutta vinjettiä hän viljelee vähintään yhtä paljon. Sen sijaan tonaalisuudessa ei mennä yhtä jyrkälle alueelle, vaan kuvat kyllä käyttivät koko skaalan nätisti. Osa kuvista oli toonattu, jolloin niihin oli saatu hieman vanhahtava klangi. Jotkut kuvat oli ilmiselvästi otettu infrapunafilmille, näin päättelimme lopputuloksesta.

2012 Brandt teki kuvausreissun Tansaniaan Natron-järvelle. Järvi on lähes kuollut johtuen sen korkeasta suola- ja soodapitoisuudestaan, sen ph-arvokin on yli 12. Järvi kuitenkin houkuttelee luokseen lintuja ja muita eläimiä, jotka kokevatkin sitten sen rannoilla nopean kuoleman. Järveä kiertäessään Brandt keräsi näitä kuolleita eläimiä ja asetteli niitä sitten enemmän tai vähemmän luonnollisiin asentoihin ja paikkoihin kuvausta varten. Tässä kohtaa aletaan minun mielestäni olemaan aika lailla samassa tilanteessa, kuin jos koko jutun tekisi Photoshopissa. Kuitenkin Brandt muistaa itse mainita, että vaikka hän käyttääkin photaria, niin hän ei luo lopputulosta yhdistelemällä useita ruutuja, vaan kuva on aina yhdestä negatiivista. Ilmeisesti siis tämä linjaus ei sitten koskekaan itse kuvaustapahtuman rakentamista.

Kuvien analysointi meni välillä hieman tekniikkapuolelle, kun aloimme arvuuttelemaan polttovälejä ja miettimään histogrammeja. Hieman harmittikin, ettei EXIF-tietoja ollut näkyvillä. Josta saimmekin idean, jonka annamme tässä nyt vapaaseen käyttöön: kameraharrastajille pitäisi järjestää oma valokuvanäyttely, jossa itse kuva olisi kymppikuvan kokoa ja vieressä olisi kuvan histogrammi vähintään metrin levyisenä ja infolehdellä EXIF-tiedot. Niin ja 1:1-kroppi tarkennuspisteen kohdalta tietysti.

Mutta joo, ehdottomasti käymisen arvoinen tapaus. Jos näyttely olisi ollut ravintola ja tämä blogi Michelin-opas, niin kolme tähteä: näyttely on oman, varta vasten tehdyn matkan arvoinen.

Gotcha! Viimeinen kuva on mun Kenian reissulta ottama 🙂

Taidetta mesenoi Sony ILCE-6000 + Sony Zeiss 24f18 + SEL1018.

Näyttelyissä kuvaamisesta:

Itse koen tällaisen näyttelyissä kuvaamisen kovin hankalaksi. Miten ja mitä kuvata? Mihinkään reproamiseen ei kannata alkaa, koska mitä järkeä on yrittää jäljentää toisen ottamia kuvia ja vielä pilata ne omalla käsittelyllä. Ja jos haluaa katsella kuvia jälkeenpäin, ostaa taiteilijan kirjan, jolloin myös korvaus kuvista menee oikeaan paikkaan.

Siksi koitankin ottaa kuvia, joissa se varsinainen kuva ei ole välttämättä pääosassa. Toisaalta koitan välttää kuvaamasta suoraan muita näyttelyvieraita, kun julkaisun kanssa olisi sitten hieman niin ja näin. Vaikka museot nyt ovatkin julkista tilaa. Tällä hetkellä ratkaisuksi näyttää muodostuneen tapa ottaa kuva niin, että varsinaisen pääkohteen lisäksi kuvassa on heijastumana jotain muuta. Kuten vaikka norsukuvassa leijona. Tai näyttelyvieraan heijastus.

Toinen mahdollisuus olisi olla kuvaamatta ollenkaan, mutta sitten blogin kuvitus pitäisi ratkaista jotenkin muuten. On minulla esimerkki sellaisestakin parin vuoden takaa, kun ”happy end?”-näyttelyssä kuvaaminen oli kielletty. Silloin kiersin sitä kuvaamalla tapahtuman mainoksia… mutta ei sekään ratkaisu kovin toimiva ole.

---

Previous Post

Ameriikan vaahtteraa

Next Post

Crusellin sillalla

---