(c) Matti Remonen
All Rights Reserved
(c) Matti Remonen
All Rights Reserved
Pääsiäisenä, siinä mämmin ja pashan välissä, päätimme lähteä katsomaan Juha Metson ”Emotion in Motion”-valokuvanäyttelyä Saloon. Mukaan otettiin vaimon ja kameran lisäksi tuttavaperhe jakamaan tätä taidenautintoa. Ja onhan Salo aina yhden, jollei jopa kahden reissun väärti. Mutta siitä hieman tuonnempana.
Juha Metso. Kymissä syntynyt, tai kai sitä pitäisi sanoa että Kotkassa. Mutta sehän ei pidä paikkaansa. Jos kymiläisten kanssa keskustelee, niin Kotkan lohkaiseminen Kymistä 1878 oli se alkuperäinen moka, jonka jälkiä on sittemmin paikkailtu huonolla menestyksellä. Nykyinen Kotkahan kattaa käytännössä vanhan historiallisen Kymin alueet, vain nimi on vaihtunut.
Mutta joo, Kymi. Itse olen syntynyt Kotkan saarella neljä vuotta aiemmin kuin Juha Metso. Vaikka olemme lähes samanikäiset ja asuneet nuoruutemme melko lähekkäin, tiemme eivät ole koskaan kohdanneet. Kotkasta katsottuna Kymi on kauempana kuin Helsinki. Kymistä katsottuna Kotkaa ei ole.
Taidenäyttely on Salon Veturitallin ja Lappeenrannan taidemuseon yhteishanke ja kuvat ovat nyt esillä ensin Salossa. Näyttely on Juhan ensimmäinen retrospektiivinen paketti, pienempiä näyttelyitä hänellä on ollut aiemmin useampiakin, mutta tämä on ensimmäinen läpileikkaus koko uraan.
Juha Metso on hyvin monipuolinen kuvaaja. Jollain tavalla rinnastan hänet siinä suhteessa Hannes Heikuraan: Juha pystyy kuvaamaan reportaasimaista kuvaa siinä kuin ihan taidekuvaakin. Tai konserttitaltiointia siinä kuin henkilökuviakin. Juhan kuviin törmää välillä sanomalehdissä, esimerkiksi Kaakkois-Suomessa ilmestyvässä Kymen Sanomissa on säännöllisesti Juhan ottamia reportaasikuvia.
Itse alunperin tutustuin Juhan kuviin Miina Äkkijyrkästä kertovan kirjan kautta. Vaimo oli ostanut minulle ko. kirjan ihan vain Miinan, ei Juhan kuvien vuoksi. Minulla ja Miinalla oli (minulle) kovin traumaattinen kohtaaminen joskus 10 vuotta sitten kun ajoin Skatan tilan läpi kulkeneellä (yleisellä) tiellä polkupyörälläni. Silloin Miina kertoi minulle mitä ajattelee insinööreistä ja muista tyhjäntoimittajista yleensäkin. En sittemmin allekirjoittanut ”Pelastakaa Miina ja Skatan tila”-adressia… Mutta enivei, Miina on Miina, mutta Juhan kuvat ko. kirjassa pysäyttivät. Eikä vähiten siksi, että siinä oli kuvattu lehmiä, mun suosikkieläimiä. Hevosten jälkeen. Sen kirjan jälkeen aloin sitten seurata tarkemmin, että kukas tämä Juha Metso oikein on. Ja hänen tuotoksiinsa sitten alkoikin törmäämään aika-ajoin. Ehkä viimeinen niitti oli sitten Ville Haapasalosta julkaistut kirjat ”Et kuitenkaan usko…” ja ”Et muuten tätäkään usko…”. Juhan kuvaustyyli sopii Villeen kuin pipo päähän. Molemmissa on juuri sitä rosoa ja kirveellä veistettyä läsnäoloa, jotka täydentävät toisiaan saumattomasti.
Näyttely on sopivan kokoinen. Itse olin hieman pelännyt etukäteen ilmoitettua kuvien suurta määrää (toistasataa kuvaa), kun muistissa oli vielä HCB:n Ateneum-näyttely. Siellä kuvia oli yksinkertaisesti liikaa, ne alkoivat jo syömään toistensa tehoa. Sen sijaan Salossa iso osa noista yli sadasta kuvasta on osana installaatioita, joita ei ole tarkoituskaan analysoida jokaisen yksittäisen kuvan kohdalla. Tai näin ainakin itse sen tein. Sen sijaan kaikki yksittäiset kuvat oli valittu huolella ja niillä jokaisella oli jotain annettavaa yksinään ja osana kokonaisuutta. Kuvat on järjestetty teemoittain, joten näyttelystä syntyy harmoninen kokonaisuus.
Tämä näyttely avasi minulle aika lailla lisää Juhan tuotannon laajuutta. Olin oppinut ”tuntemaan” Juhan valokuvakirjojen kautta tunnettujen henkilöiden kuvaajana ja samoin perus-lehtikuvaajana Hesarin ja Kymen Sanomien kautta. Sen sijaan esimerkiksi Juhan laaja tapahtumakuvaustuotanto oli minulle täysin uutta. Juhan kameran eteen ovat päässeet kaikki kuuluisuudet Vladimir Putinista Lemmy Kilmisteriin. Yhteistä Juhan kuville on se, että niissä yleensä on jotain yllätyksellistä tai huumoria. Usein molempia.
Myös osasta kuvia löytyvä uskontoon viittaava sanoma on hänelle tunnusomaista. Omien sanojensa mukaan Juha ei varsinaisesti tunnusta mitään uskontokuntaa, mutta on kiinnostunut uskonnoista ja niiden koodistoista yleisesti. Tästä esimerkkinä vaikka Juha Vakkurin kanssa julkaistu ”Voodoo – Afrikan arkea”, jota Juha oli yksin kuvaamassa Beninissä kahden kuukauden ajan saamansa apurahan turvin. Voodoo-kirja on aika lailla afrikkalaisen uskonnon ytimessä, mutta muistakin Juhan kuvista löytyy uskonollisia elementtejä. Esimerkkinä vaikka näyttelyn tunnuskuva Ville Haapasalosta, jolla on voitettu ”Vuoden henkilökuva”-palkinto 2014. Tuossa kuvassa Ville on kuin Kristus Via Cruciksella. Todellista Pääsiäisen ajan kuvastoa.
Myös Juhan uusimmasta sarjasta ”Jää – Jää, Ice – Stay, Is – Bleib” pystyy kaivamaan moniulotteisia merkityksiä lähtien ilmastonmuutoksesta ja päätyen uskonnolliseen kuvastoon. Oma suosikkini oli kuva soutajasta lumen täyttämässä veneessä. En tiedä miksi, mutta minulle siitä tuli mieleen Kharon, manalan lautturi. Ehkä pitäisi leikata suklaamunien syöntiä Pääsiäisen aikaan. Toinen, mikä minulle kotkalaisena sai hymyn huulille, oli kuva alastomasta ”perheestä” veneensä ääressä. Kuvassa on jotain syvällisen kotkalaista, jonka vain toinen kotkalainen voi bongata. Vaikka kuva on otettu talvella, jäällä ja lumessa, niin minulle siitä tuli mieleen kesä ja Lehmänsaaren ranta. Joka toisella kotkalaisella on tuollainen meriläismallinen vene, jolla ajetaan lähisaareen keittämään kaffet ja pesemään räsymatot.
Muutenkin Juhan kuvista ja teemoista paistaa aika-ajoin läpi jotain hellyyttävän kotkalaista (ok, kymiläistä – tosin Kymi ei ole meren rannalla). Meri on usein läsnä ja linnut. Samoin Juha on kuvannut Suursaarta läpikotaisin. Suursaarihan edustaa kotkalaisille jotain menetettyä ja saavuttamatonta. Se näkyy hyvällä ilmalla horisontissa, mutta sinne ei pääse. Itse olen käynyt kerran Tytärsaaressa, joka myös kuuluu ns. menetettyihin alueisiin. Eikä sinnekään nykyään enää pääse. Appiukko oli sieltä kotoisin ja kerran kävimme tosiaan kotitalon kivijalkaa potkimassa.
Yksi Benin-sarjan kuvista kiinnitti huomiotani, koska se on jotenkin niin selvä pastissi Martin Munkacsin kuvasta, joka innotti aikanaan jopa HCB:tä. En tosin pysty sanomaan, onko tuo tahallinen vai tahaton, mutta tuo kuva johdatti ajatukset Munckacsin ”Three boys at Lake Tanganjika”-kuvaan.
Toinen kuvaaja, joka Juhasta tulee mieleen, on Arno Rafael Minkkinen. Juhalla on samanlainen tapa käyttää itseään ja omaa kehoaan osana kuvaa. Tämä voi olla osa performanssia, kuten makaaminen julkisella paikalla maassa samalla tutkien miten ympäristö siihen reagoi. Tai sitten hautaamalla itsensä lumeen…
Mutta joopa. Pari tuntia vierähti näyttelyssä helposti. Olisihan siellä saanut kulumaan vielä toisen mokomankin, mutta matkaseura ei jaksanut jakaa taiteellista paloa yhtään pidempään. Näyttely on ehdottomasti kolmen Michelin-tähden arvoinen, eli oman matkansa väärti. Ja kun olette näyttelyssä, muistakaan käydä katsomassa Metson tarinallinen videokin, jossa hän valottaa näkemyksiään kuvistaan ja itsestään. Samoin kannattaa ehdottomasti ottaa kassalta kuulokkeet, joiden kautta kuulee Metson kertovan lisää kuvistaan. Aidolla kotkalaisella nuotilla. Josta matkaseura kertoi, että Juha kuulostaa ihan minulta 🙂
Näyttelyn jälkeen pistäydyimme Salon keskustassa syömässä jossain ”meksikolaisessa” ja siinä kävellessä minulle tuli mieleen, että pitäisikö tehdä ”Kouvola”-kuvasarja suomalaisten kaupunkien keskustoista. Jokaisesta vähänkään pienemmästä kaupungistä löytyy kouvola. Tuo seitsemänkymmentäluvulla piirrettyjen laatikoiden keskittymä, jossa ainoa väripilkku on siwan umpeen teipattu ”näyteikkuna”. Saisikohan siitä sarjan MoMAan? Fotofinlandiaan kuitenkin.
Muovisia c-vitamiineja
Taiteesta haltioitui Sony a6000 + Sony Zeiss 24f18 sekä Sony RX100 mk3.