(c) Matti Remonen
All Rights Reserved
(c) Matti Remonen
All Rights Reserved
Minun on pitänyt käydä Suomen Valokuvataiteen Museossa katsomassa Hannele Rantalan näyttely siitä lähtien, kun sen bongasin edellisellä kerralla Kaapelitehtaalla käydessäni. Näyttelyhän on retrospektiivinen läpileikkaus Rantalan yli 40-vuotisesta urasta valokuvaajana ja taiteilijana. En ole tosin Hannelen kuviin juuri aiemmin törmännyt, mutta siitä nyt tuskin kannattaa mitään johtopäätöksiä vetää. Paitsi korkeintaan minun perehtyneisyydestä suomalaiseen nykyvalokuvaan.
Lähtemistä helpotti se, että taskussa oli Museokortti, joten sisäänpääsy ei maksanut mitään. Tai oikeammin se oli jo maksettu. Lisäksi samaan aikaan Kaapelilla Pannuhallissa oli Bob Gruenin Rockers-näyttely, josta hieman tuonnempana.
Rantalan näyttely oli varsin laaja. Näytillä on useampi sata valokuvaa ja genrekin vaihtelee, mutta jotenkin itselle punaisena lankana esittäytyi kuvien henkilökohtaisuus ja kantaa-ottavuus. Tämä ei nyt ole ihan virallisen doktriinin mukainen näkemys, sillä esittelyteksti toteaa, jotta ”punainen lanka on eri taidemuotojen liudentuminen toisiinsa ja sisällön muuttuminen esineistä käsitteelliseksi ajatteluksi ja prosesseiksi. ” Woo-huu, enpäs tuota tiennytkään. Mun mielestä kuvat olivat henkilökohtaisia ja sillä hyvä.
Kuvat ja osaan niistä liitetyt tekstit tekivät kyllä vaikutuksen, mutta mun pitää sanoa, että kadunlakaisu-sarja meni hieman yli hilseen. Se oli ehkä enemmän performanssin dokumentointia, kuin varsinaista valokuvataidetta. Tai mistäs minä sen tiedän. Samoin ”Toisella rannalla”-sarjan kuvaparit, jotka toimiakseen vaativat idean sanallisen selityksen. Silloin kuva ei oikein toimi mielestäni.
Sen sijaan mikä toimi, oli esimerkiksi 1982 Tallinnassa otetut valokuvat. Kolmessakymmenessä vuodessa Viro ja Tallinna ovat siirtyneet -50 -luvulta 2010 -luvulle ja ohi. Oli todella hellyttävä katsoa kuvaa, jossa pikkutyttö seisoo pyntättynä sen tuhannen talvivaatteisiin ja takana isi rassaa piikkinokkamossea. Ei noita nyt Suomessa enää -80 -luvulla näkynyt. Ei kumpiakaan.
Toinen minua koskettanut juttu oli Rantalan koko seinän kokoinen installaatio, jossa oli kuvien lisänä kertomuksia Hannelen eletystä elämästä: käännekohtia tai muuten mieleen jääneitä yksittäisiä tapauksia. Hyvin avoimesti ja rehellisen tuntuisesti hän teki tiliä menneisyytensä kanssa. Samaa aihetta sivusi toinen seinän mittainen esillepano, jossa oli aikajanan muodossa tapahtumia vuosien varrella. Ja hauskana yksityiskohtana neliapila, jonka Hannele pienenä tyttönä oli laittanut kirjan väliin ja sitten löytänyt sen sielä yli viidenkymmenen vuoden päästä.
Henkilökohtaisesti minua kosketti Rantalan tarina kadonneesta Buenos Airesista aikanaan tuodusta ”perhostaulusta”. Meillä sattuu sellainen löytymään seinältä. Appiukko on sen tuonut merimiesvuosinaan Riosta…
Hieman toisenlaista kuvaa oli sitten tiedossa Bob Gruenin näyttelyssä. Gruenhan on maailman tunnetuimpiin kuuluva rock-kuvaaja, jonka näyttely on nyt sitten ensi kertaa Pohjoismaissa. Gruen on kuvannut käytännöllisesti katsoen kaikki rock-taivaan tähdet, kuten Led Zeppelin, Kiss, Ramones, David Bowie, Blondie, Sex Pistols, Tina Turner, jne.
Erityisen hyvin Gruen tunnetaan ikonisista John Lennon-kuvista, joista välittyy hyvin läheisyys ja mutkaton suhde kuvaajan ja kuvattavan välillä. Gruen olikin Lennonin hyvä ystävä New Yorkin aikana.
Hyvin on Gruen saanut taltioitus kohteidensa ominaispiirteet ja rock-konserttien dynamiikan. Mutta hän itse toteaakin, että pääasia kuvassa on hetki, ei se että onko kuva teknisesti virheetön. Näyttelyssä olikin esimerkkejä kuvista, joissa tarkennus oli ns. sinne päin, mutta rock-kuviin kuuluukin rosoisuus ja karheus. Sen tähden mielestäni myös mustavalkoiset kuvat toimivat paremmin kuin värikuvat, joita niitäkin oli näytillä muutamia. Gruenhan kuvaa edelleen ja toimii esimerkiksi Green Dayn luottokuvaajana.
Kuvauksen ja ehkä myös sen aidoimman rockin huippuhetket sattuivat -70 loppuun ja -80 -luvun alkuvuosiin ja niistä kuvista välittyykin hyvin sen ajan tunnelma ja määrätynlainen pioneerihenki. Punk oli juuri tuloillaan ja samaan aikaan (progressiivisen) rockin dinosaurukset olivat suurimmillaan. Tosin mun ei kyllä kannata yrittää tässä kirjailla mitään rockin antologiaa, kun silläkin saralla osaaminen on mitä on. Mutta kuvat oli hienoja ja niistä välittyi tekemisen meninki.
Joe Strummer, Clash
Meitin Loortikin on siellä…
Kun ajelin näyttelyistä takaisinpäin, niin Itäväylällä Vartioharjun kohdalla hieman ennen Mellunkylän paloasemaa jotain ruskeaa vilahti näkökentässä. Perkele, hirvenvasahan se sieltä pamautti yli tien. Ja pamautti myös samalla itsensä autaammille metsämaille ja yhden toijotan paaliin. Onneksi autossa olijoille ei käynyt pahemmin, varmaan jotain lihaskipuja tulee, mutta ei mitään suurempaa vammaa näkynyt. Itse olin jonossa parin auton päässä ja jäin sitten siihen paikalle ohjaamaan liikennettä siksi aikaa kunnes virkavalta saapui paikalle. Hirvi oli jo avun ja luodin tavoittamattomissa, joten poliisillekin jäi hommaksi vain todeta tapahtunut ja varmistaa kivääri.