---

Joskus alkusyksystä postilaatikkoon pamahti mainos kahden viikon Intian kiertomatkasta. Matkanjärjestäjänä sama saksalainen matkatoimisto, kuin minkä turkinmatkalla olimme jokunen vuosi sitten. No, kun halvalla sai, niin pakkohan se oli ottaa. Ei tämä nyt pahemmin voisi mennä pieleen kuin Sulo Vilenin huoltoasemaostos. Noin teoriassa. Matka suuntautuisi pääasiassa Rajastanin alueelle luoteis-Intiassa ja olisi kulttuuripainotteinen. Johtuen pitkistä etäisyyksistä bussissa istumista tulisi paljon.

Aikanaan sitten matkallelähtökin koitti ja lensimme Delhiin Munchenin kautta Luftwaff… siis Lufthansalla. Eikä siinä mitään, hyvin teutoonit matkan hoitivat perille asti. Jossa olimme mukavasti juuri puolen yön aikaan paikallisen mikkihiiren käsien mukaan. Matkalaukkujen ja bussin odottelun jälkeen löysimme itsemme hotellilta joskus kahden-kolmen pintaan, mutta Suomessa elettiin vasta puoltayötä.

Parin tunnin nokosten jälkeen olikin sitten jo kova hinku tutustumaan Ihmeelliseen Intiaan. Voidaan ilman liioittelua sanoa, että 20+ miljoonan asukkaan Delhi tuntuu jopa Helsingin jälkeen aika isolta ja vilkkaalta. Aamiaisen jälkeen suunnistin kameran kanssa hotellista ulos katsomaan, että mikä meininki. Ja olihan sitä. Hotellin vieressä oli joku rakennustyömaa tai muu sitä muistuttava, jossa oli työntekijöitä paikalla.

Jo tässä vaiheessa kävi selväksi se, että täällä ei valokuvaaja keskisormea näe. Kahden viikon aikana törmäsin alle yhden käden sormilla laskettavaan määrään henkilöitä, jotka eivät halunneet itseään kuvattavan. Muiden kohdalla tilanne oli enemmän päin vastoin: kuvaan tungettiin puoliväkisin. Taisin päästä jopa pariin selfieenkin. Aivan käsittämätöntä. Intiassa käy kuitenkin sentään jokunen turisti, mutta paikalliset vain jaksoivat olla aina yhtä innostuneita.

Pari ensimmäistä päivää meni kyllä suupielet korvissa. Sen verran ihmeelliseen maahan oli saavuttu. Paitsi että ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä, niin heitä oli paljon. Siis paljon enemmän kuin vaikka Kampin metroasemalla neljän ”ruuhkassa”. Sanoisin jopa, että ihmisiä oli… paljon. 1300(+) miljoonaa on melko paljon enemmän kuin vaikka 5 miljoonaa, vaikka maakin on hieman suurempi.

Koska kyse oli kulttuurimatkasta, heti ensimmäisenä aamuna suunnistimme Delhin keskustaan ja kävimme katsomassa hallintopalatsin ja presidentin linnan. Aikanaan tuosta kompleksista oli kaksi brittiarkkitehtia saanut oikein riidan aikaiseksi, kun paikallisen eduskunnan rakennukset ovat korkeammalla kuin pressan linna. Ei meillä Sale jaksa moisesta hermostua. Arkkitehdeista puhumattakaan.

Samalla reissulla kävimme katsomassa Indian Gate-muistomerkkiä, jonka Britit rakensivat kunnioittamaan 70 000 Ensimmäisessä Maailmansodassa kuolleen intialaissotilaan muistoa. Muistomerkkiin on kaiverrettu 13 300 sotilaan nimet. Muistomerkin alueella tapasimme ensimmäiset turistikrääsän kaupustelijat, jotka tunkivat iholle kiinni myydessään kuka mitäkin.

Muistomerkiltä siirryimme Unescon maailmanperintökohteeseen, Qutub Minar-minareetin ja jo raunioituneen moskeijan alueelle. Tämä olikin sitten jo suljettu puisto, johon piti ostaa pääsyliput. Vaikka puistossa oli jonkun verran länsimaisia turisteja, niin suurin osa ihmisistä näytti kuitenkin olevan paikallisia.

Minareettiin ei pääse enää kiipeämään ylös, vaan portaat on suljettu yleisöltä 1981 tapahtuneen onnettomuuden jälkeen. Onnettomuudessa kuoli 45 ihmistä, kun valot portaikossa sammuivat.

Qutub Minarin jälkeen päivä alkoikin olemaan jo ns. pulkassa ja palasimme hotellille. Seuraavana aamuna suuntana oli Silkkitien aikainen kauppapaikka Mandawa ja se sijaitsee Rajastanin alueella. Matkan aikana huomio kiinnittyi siellä täällä oleviin savuttaviin piippuihin. Oppaamme kertoi, että kyse on tiili”tehtaista”, joissa tiilet valmistetaan edelleen käsin. Maa kaivetaan tehtaan ympäriltä ja siitä muovaillaan tiiliä, jotka lopuksi poltetaan. Savuttavia piippuja oli silmänkantamattomiin. Se niistä saunojen hiukkaspäästöistä.

Pysähdyimme välillä WC ja/tai lounastauolle ja tällä kertaa lähistöllä oli asutusta, joten lapset tulivat kerjäämään ruokaa, makeisia ja rahaa. Jo 10 INR teki piltin iloiseksi (10 INR = 14 snt), mutta koko Intian pelastamiseen ei edes mun rahat riitä.

Mandawaa, johon olimme siis matkalla, kutsutaan Rajastanin ulkoilmataidemuseoksi johtuen sen värikkäistä taloista, haveleista. Havelit ovat olleet aikanaan rikkaiden kauppiaiden taloja, joissa on asunut kerralla useampi sukupolvi. Taloja on laajennettu sen mukaan, kun suku on kasvanut. Samalla talot on koristeltu erittäin näyttävästi maalauksin, kaiverruksin ja patsain.

Osa haveleista on myös kunnostettu ja muutettu hotelleiksi.

Myös haveleiden ulkopuolella Mandawa oli mielenkiintoinen tutustumispaikka ja varsin rauhallinenkin. Siellä ei meidän lisäksemme tainnut olla muita turistiryhmiä.

Mandawasta jatkoimme matkaa seuraavaan yöpymispaikkaamme, Desert&Dunes-hotelliin. Joka oli kyllä nimensä veroinen, sen ympäristössä ei ollut mitään muuta asutusta, vaan hotellikompleksi oli koko lailla keskellä aavikkoa.

Jo aiemmin matkan varrella olin kiinnittänyt huomiota hakaristeihin, jotka ovat siis hindulaisuuden pyhä symboli. Siinä ei ollut minulle mitään uutta, mutta se oli uutta tietoa, että hakaristin ovat Intiaan tuoneet arjalaiset keski-Aasiasta joskus muinoin.

Aamulla lastasimme itsemme taas bussiin ja otimme suunnaksi Bikanerin kaupungin. Matkalla sinne tuli taas nähtyä kaikenlaista. Kuten vaikka kaksi heinäkuormalla lastattua traktoria.

Joukkokuljetusvälineen.

Tai lehmän kadulla, joka nyt ei varsinaisesti ole mikään harvinaisuus.

Vapaana olevat lehmät on päästetty vapaaksi, ne eivät ole syntyneet luontoon. Niin kauan kun lehmä lypsää, sen omistaa joku joka myös käyttää lehmän maidon hyäkseen. Sen jälkeen kun lypsäminen ehtyy, lehmä päästetään luontoon eikä sitä omista enää kukaan. Lehmää ei kuitenkaan saa tappaa, vaan ne kulkevat vapaasti kaupungeissa ja maaseudulla liikenteen joukossa. Kun lehmä kuolee, luonnostaan tai onnettomuuden seurauksena, siitä hyödynnetään sen jälkeen vuota ja luut. En sitten tiedä kuinka onnellisia nuo lehmät oikeasti ovat varsinkaan Rajastanin kuivuudessa.

Seuraavana aamuna ajoimme tutustumaan Bikanerin linnoitukseen (Junagahr Fort). Linnoitus on kaunis punakivestä rakennettu kompleksi. Linnoitus on alunperin rakennettu 1500-luvulla ja se on varsin hyvin säilynyt. Näkee, että täällä ei ole talvea, eikä oikein sada vettäkään. Sisältä linmnoitus on taidokkaasti koristeltu.

Illaksi menimme sitten hotellille takaisin ja vuorossa oli illallinen aavikolla, jonne pääsisimme kamelien kyydissä.

Ilta pimeni tosi nopeasti. Rajastan on n. Saharan korkeudella.

Aavikolle meille oli katettu kunnon iltapala ja naan-leipäkin oli taatusti tuoretta.

Sitten olikin aika sanoa hyvää yötä ja sen myötä myös päättyy tämä Traveloguen osa 1.

Intiaa kiersi Nikon D500 + Nikkor AF-S DX 16-80/2.8-4G VR + Sigma DC 10-20/3.5

---

Previous Post

Taidetta kerrakseen, vol.2

Next Post

Sinne ja takaisin – Intia Travelogue, pt 2

---