(c) Matti Remonen
All Rights Reserved
(c) Matti Remonen
All Rights Reserved
Tuossa joskus syksyllä jonkun lehden mukana pamahti ”tarjous” halvasta Turkin kiertomatkasta. ”Halpa ei voi olla kuin hyvää” totesin vaimolle ja tilasin matkan kahdelle (nuoriso oli jo aiemmin ilmoittanut, ettei seuramme enää hiihtoloman aikaan kelpaa). Aikanaan sitten matkalle lähtö koitti ja meitä kokoontuikin Helsingin Internationaalille lentokentälle sekalainen joukko seurakuntaa. Pitkän ja mukavan turistilennon jälkeen sitten saavuimme Antalayaan pirteinä kello 2:30 aamuyöstä ja jo tunnin ajomatkan jälkeen olimme hotellilla, jossa pääsimme nauttimaan kahden ja puolen tunnin yöunesta, koska herätys oli vasta aamu kuudelta.
Matka oli siis kiertomatka, teemana melko löyhästi ”Aleksanteri Suuren jalanjäljillä”. Samalla toki tulisi myös nähtyä Turkkia hieman enemmän, kuin pelkästään rantabaarissa istuen. Ensimmäisenä varsinaisena matkapäivänä bussin keula suunnattiin Antalayasta kohti Demreä, antiikin Myraa (jos nyt joku tuolla detaljilla jotain tekee), jossa tutustuimme Pyhän Nikolauksen hautakirkkoon. Jos joku ihmettelee, että kuka tämä Pyhä Nikolaus oli, niin ehkä hänen englanninkielinen nimensä ”Santa Claus” selventää asiaa.
Kirkko on ajan saatossa tuhoutunut aika lailla kokonaan, siitä ovat pitäneet huolen alueella edes takaisin menneet valloittajat ja maanjäristykset. Kirkkoa on yritetty entisöidä ja on se enemmän tai vähemmän säältä suojassa nykyään, mutta vanhoista ajoista ei oikein saa aistittua mitään. Luulisi Joulupukin pitävän parempaa huolta vanhasta kämpästään…
Se ei kyllä oikein aukene minulle, että miten Joulupukki voi olla haudattuna johonkin Kreikan raunioituneeseen kirkkoon, kun hän asuu ja voi hyvin Napapiirillä… Kirkon yhteydessä oli tietysti matkamuistomyymälä tai jopa pari, joista olisi voinut ostaa vaikka mitä aiheeseen liittyvää taikakalua. Kuten pieniä joulupukkipatsaita.
Pyhän Nikolauksen kirkon kattoreliefi
Joulupukin kirkon nähtyämme lastauduimme takaisin bussiin ja siirryimme läheisille antiikin aikaisen Myran kaupungin raunioille. Kaupunki on tunnettu eritoten kallioon hakatuista haudoista, joihin paikalliset suuruudet aikanaan sijoitettiin kuolemansa jälkeen. Hautoihin ei valitettavasti päässyt tutustumaan. Sen sijaan vieressä oleva amfiteatteri oli vapaasti tutustuttavissa. Tosin sitäkin on aika, valloittajat ja maanjäristykset raiskanneet, mutta kyllä siitä hyvän kuvan ja käsityksen saa millainen se on joskus ollut.
Hilpeän hautaretken jälkeen suuntasimme nokkamme kera bussin parin tunnin ajomatkan päässä sijainneeseen pieneen Simenan kylään, jonka edustalla sijaitsee Kekovan saari. Saaressa on ollut aikoinaan kaupunki, joka on maanjäristyksen seurauksena jo ammoin romahtanut osittain veteen. Saaren rinteillä näkyy vielä jäänteitä vanhoista rakennuksista, mutta saari on tällä hetkellä asumaton ja sinne rantautuminen on ankarasti kielletty. No, sen jälkeen kun katsoin Keskiyön Pikajunan joskus -70 -luvulla, minulla ei ole suuremmin ollut kiinnostusta tutustua turkkilaisiin vankiloihin etenkään sisältä päin…
Uponneen kaupungin katsomisen jälkeen ensimmäinen päivä olikin ns. paketissa ja suuntasimme kulkumme yöpymispaikkaamme, joka sijaitsi jossain hiiden kuusessa. Hotellille saavuimme pilkkopimeässä, joten ympäröivästä maisemasta ei saanut mitään kuvaa. Hotelli oli jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta pääasia oli, että siellä oli sänky ja katto pään päällä. Tosin kaikkia se ei auttanut, kun yöllä tuli ukkonen ja joillekin vesi satoi sisään… Ukkonen oli kyllä paras mitä olen kuunaan kokenut: Suomessa yleensä ukkonen tulee ja menee. Täällä se tuli ja tuli ja tuli… ja tuli. Ja aina suoraan päälle. Oli tosi juhlava kokemus. Tosin olin sen verran väsynyt, ettei se minua juuri haitannut.
Seuraavana päivänä Ysuf (meidän oppaamme) kokosi meidät taas kasaan ja lastautti bussiin. Olisiko kello ollut jotain siinä seiskan pintaan. Turkissa turistin kohtalo on kovempi kuin alokkaalla Suomen Raskaassa… Suuntana tällä kertaa oli Kaunoksen kaupunki ja nimenomaan Dalyan-joki, josta löytäisimme – yllätys, yllätys – kalliohautoja. Tarinan mukaan myös Aleksanteri Suuri vaikutti aikanaan näillä seuduin ja kesken jäänyt suuri hautakammio olisi hänen. No, tiedä häntä, mutta ovathan nuo kovin vaikuttavan näköisiä.
Jatkoimme samaa jokea pitkin kohden merta ja tavoitteena oli rantautua Iztuzun rannalle, joka on tunnettu merikilpikonnien lisääntymispaikka. Ilma oli tosin kylmempi kuin Helsingissä samaan aikaan ja satoi vettä, joten merikilpikonnillakin oli muut mielessä kuin lisääntyminen. Veneretki oli kuitenkin ihan hauska, vaikkakin kylmä. Jälkimmäiseen auttoi säännöllinen Rakin nauttiminen.
Mekong-joella. Matkalla tapaamaan Eversti Kurtzia…
Turkkia dokumentoi Sony ILCE-6000 + Sony Zeiss 24/1.8 + SEL50f18 + SEL1018
2 Comments
Tahti tuntuu tosiaan olleen jokseenkin tiukka. Loman jälkeen lienee viisasta varata toinen matka heti perään toipumista varten, tosin ehkei seurasellaista. Parin tunnin yöunet ja kello kuuden herätykset lomalla tuntuvat jonkin sortin vinksahtaneelta huumorintajulta matkanjärjestäjien puolelta.
Kauniita maisemia ja takuuvarmaa tarinointia – seuraavaa osaa odotellassa kiitokset tästä!
Joo,
kyllähän tuolla oli aika tarkka meininki 🙂 Tosin jos tuollaista bussilastillista meinaa kuskata ympäriinsä jossain aikataulussa, ei se onnistu kuin inttimeiningillä.
Eikä se tilanne nyt ihan noin karu ollut. Bussissa ehti sitten nukkumaan ja muutenkin toipumaan. Toisaalta tuollaisia nuo kiertomatkat ovat. Onpahan sekin kokeiltu, ensi kerralla jotain muuta. Mutta tuskin noita maisemia olisi omin voimin tullut tuossa laajuudessa koskaan kierrettyä, siinä mielessä tuo oli ihan hyvä läpileikkaus.
Yllätyksenä mulle tuli Turkin ja Kreikan yhteinen historia. Ja koko alueen sitominen raamatunhistoriaan. Siellä oli Neitsyt Mariaa ja apostoleita reissannut noita samoja maisemia aikanaan, niin ettei sekaan ole mahtunut.