Viides päivä piti alkaa Pamukkalen reissulla, mutta senhän olimme hoitaneet jo edellisenä päivänä, joten tälle päivälle ei ohjelmassa ollut kuin tutustuminen perinteisten paimentolaismattojen tuotantoon. Ajoimme bussille Tavasin kylään 1300 metrin korkeuteen. Ajomatka oli aika lailla ikimuistoinen: mutkaista mäkeä ylös ja alas bussilla. Välillä bussin vierestä aukesi muutaman sadan metrin suora pudotus alas ja välissä vain puolen metrin korkuinen metallikaide. Turkissa on varmistettu, että valtion kustannettavaksi tulevat sairaanhoitokulut pysyvät kurissa. Tuollaisesta pudotuksesta ei jää mitään jossiteltavaa.
Aikanaan sitten saavuttiin kylään ja mentiin mattokutomon puolelle. Itse asiassa rakennus oli enemmänkin mattovarasto kuin kutomo. Olihan siellä meitä turisteja varten muutama kutojakin paikalla, mutta päätehtävä tuolla oli mattojen myynti. Kutomo toimii osuuskuntaperiaatteella ja naiset kutovat matot pääosin kotonaan. Tarkoituksena tuolla on ollut työllistää myös syrjäkylien naisia, koska varsinaista teollisuutta noilla seuduilla on aika vähän.
Meille esiteltiin perinteisen maton valmistusta ihan alusta alkaen: miten silkkiperhosen toukan kotelosta puretaan itse silkki, miten se käsitellään ja kootaan langaksi. Ja miten sitten itse matto solmitaan ja miten erilaiset matot ja solmut eroavat toisistaan. Tekniikan esittelyn jälkeen siirryimme suurehkoon saliin, jossa meille esiteltiin erilaisia mattoja alkaen solmituista villamatoista sitten aitoihin silkkimattoihin. Hinnat noissa vaihtelivat koon ja laadun mukaan tonnista-parista aina lähes kahteenkymmeneen tuhanteen euroon matolta. Ei oikein mitään perinteisiä Kontulan kerrostalokolmioon kannettavia mattoja. Tai ei sellaista ainakaan kannata jättää ulos tuultumaan yön yli…
Esittelyn jälkeen päästiin itse pihviin, eli mattojen myyntiin. Jokaista pariskuntaa kohden oli vähintään yksi myyjä, joka kulki perässä ja esitteli erilaisia mattoja. Itse olimme iskeneet silmämme solmittuun villamattoon ja sellaisiahan meille sitten alettiinkin kantamaan eteen ihasteltavaksi. Välillä paikalla oli puolisenkymmentä kaveria kantamassa mattoja, esittelemässä niitä ja tinkimässä hintaa. Lopputulos? Ostimme kaksi mattoa, jotka luvattiin toimittaa kotiin rahdilla 4-6 viikon kuluessa. Sitä odotellessa… Ja oliko halpaa? Paha sanoa, kun en tiedä käsin kudottujen mattojen hintatasoa Suomessa. Ja mistä tiedämme, että saamme ostamamme matot, eikä niitä vaihdeta matkalla? Kumpaankin mattoon saimme itse laittaa puumerkkimme maton taakse tussilla. Joten eiköhän ne sieltä tule, mitkä ostettiinkin. Kokonaan toinen juttu sitten, että mitä tuli ostettua.
Matto-episodin jälkeen suuntasimme kohden Antalayaa ja hotellia.
Olimme hotellilla sen verran aikaisin, että oli mahdollisuus lähteä tutustumaan omin päin ympäröivään kaupunkiin. Ja hotelli oli tällä kertaa myös sijainniltaan sellainen, että ympäristössä oli jotakin mihin tutustua. Ensin kävimme katsomassa hotellin rantaa, mutta kuten ylläoleva kuva kertoo, se ei mitenkään houkuttanut pulahtamaan välimeren aaltoihin.
Siitä sitten jatkoimme matkaa kaupungille päin josko löytyisi vaikka jotain ostosmahdollisuuksia. Aika hiljaiselta näytti. Ajankohta toki oli turistikauden ulkopuolella, mutta siitä huolimatta näytti siltä, että venäläisten vähentynyt matkailu tulee tänä kesänä iskemään Turkkiin aika voimakkaasti. Kaikissa liikkeissä oli venäjänkieliset kyltit ja tarjontakin näytti olevan suunnattu meidän itänaapurin turisteille.
Kuudes päivä olikin sitten varsinainen ostospäivä. Heti aamusta suuntasimme kohden korupajaa, jossa eilinen koreografia toistui: ensin esiteltiin miten ja mistä koruja tehdään, sen jälkeen niitä yritettiin myydä meille. Ja välissä tarjottiin rakia… Itse emme koruihin sortuneet, kun rahat oli jo juotu mattojen muodossa. Kelloja katselin haalealla mielenkiinnolla, mutta hintataso oli Suomen luokkaa. Siis tinkimisen jälkeen. Kellojen hinnoissa oli n. 100% ylilyönti, josta tultiin sitten OVH-tasolle parin tinkimiskierroksen jälkeen. Koruissa veikkaan, että ylilyöntiä oli enemmän, koska uniikin korun hintaa ei oikein voi verrata mihinkään. Jokainen koru on oma yksilönsä. Mitä bussissa juttua kuuli, niin korukauppa oli kyllä käynyt.
Korukaupasta selvittyämme meidät vietiin nahkatakkikauppaan, jossa humpan juoni toistui tasan samanlaisena. Meinasin sortua nahkatakkiin, mutta emme päässeet hinnasta yksimielisyyteen. Parin tinkikierroksen jälkeen hinta oli pudonnnut 1995 EURosta 500:een EURoon, mutta siinäkin oli minulle vielä pari sataa liikaa, joten takki jäi kauppaan. Kävinkin sitten hakemassa Friitalan Outletista Tammistosta lammasnahkaisen nahkarotsin neljälläsataa ilman tinkimistä. Ja rakia. Ja bussissa oli taas porukkaa uudet takit päällänsä, joten ei ne poijjaat turhaan yritä myydä.
Päivän päätteeksi meillä piti olla Antalayan kaupunkikierros kävellen, mutta alkoikin sataa, joten se siirrettiin seuraavaan päivään.
Viimein koitti lähtöpäivä. Kone lähtisi vasta iltapäivällä, joten meillä oli vielä hyvää aikaa tehdä se edellisenä päivänä peruuntunut kaupunkikierros. Läksimmekin oppaan johdossa Antalayan vanhaan kaupunkiin ja kiersimme sen aika vauhdikkaasti läpi. Kyllähän tuolla Antalayassakin viihtyisi varmaan pidempäänkin, vaikka ehkä ihan viikkoa en siellä jaksaisi viettää.
Kierroksen jälkeen olikin sitten aika pakata pakaasit ja lähteä kentälle ja kotiin.No, oliko matka hintansa väärti? Hintansa väärti kyllä, itse perusmatka kahdelta henkilöltä oli 478 EURoa. Ei paha opastetusta viikon matkasta lentoineen, hotelleineen (aamupalalla) ja bussikuljetuksineen. Mutta tuohon päälle tuli vielä henkeä kohden 129 EUR ”peruspaketista”, johon sisältyi illalliset ja pääsymaksut kaikkiin paikkoihin joissa sellainen oli. Ja sen lisäksi vielä 99 EURon ”lisäpaketti”, jolla sai myös matkan aikaiset lounaat ja neljä lisätapahtumaa. Kaiken kaikkiaan viikon ”all-inclusive” matka maksoi siis kahdelta hengeltä 934 EUR (467 EUR/hlö). Ei nyt mitenkään hirveä kustannus, mutta tuplasivathan nuo lisäpaketit koko matkan hinnan.
Eli matka oli kyllä hintansa väärti, mutta lähtisinkö tälle matkalle uudelleen? Enpä usko, tuo on nyt nähty ja paljon jäi vielä näkemättä. Jos noista maisemista haluaa saada enemmän irti – nähtävää ja koettavaa tuolla on – matka pitäisi tehdä ihan toisella konseptilla ja mielellään omin päin.
Mitä muuta jäi mieleen:
Hyvää
Paljon nähtävää lyhyessä ajassa. Aivot pystyi lyömään narikkaan siinä vaiheessa, kun oli päässyt koneeseen Suomessa. Sen jälkeen kaikki oli tarkoin ajastettua ja ohjelmoitua. Todellinen irtiotto arjesta, jo parin päivän päästä tuntui, että matkalla oli oltu jo vuosi tai kaksi.
Huonoa
Koko ajan pieni kiire seuraavaan paikkaan. Ei ollut oikein aikaa tutustua kunnolla nähtävyyksiin. Bussissa sai istua paljon ja pitkään. Itse Turkkia ei tullut koettua ja nähtyä kuin bussin ikkunasta. Aina kun pysähdyttiin, oltiin joko jollain raunioilla, huoltoaseman baarissa tai hotellissa. Mihinkään kylään (Sirinicen viinikylää lukuunottamatta) ei pysähdytty, saati että olisi päässyt käymään kylän torilla tai kauppahallissa. Myös nähtävyydet juostiin aika lailla läpi, eikä kaikista edes jäänyt muistikuvia. Tai valokuvia.
Siltä väliltä
Ryhmässä matkustaminen voi parhaimmillaan olla todella hauskaa. Ja pahimmillaan loma voi olla piloilla, jos mukaan sattuu joku känniäälö tai muuten sosiaalisesta rajoittunut henkilö. Tällä kertaa onneksi sattui ensinmainittu ryhmä: hauskaa oli ja matka sujui.
Kummallista
Ruoka oli pääsääntöisesti hyvää. Kanaa syötiin joka päivä. Myös kalaa oli usein tarjolla, päinvastoin kuin vaikka Kreikassa, josta ei kalaa tahdo löytää etsimälläkään. Sen sijaan salaatit alkoivat tunkemaan korvista jo puolessa välissä reissua. Turkkilaiset eivät aamuisin ilmeisesti juurikaan syö mitään leikkeleitä, vaan aamupala koostui yleensä oliiveista, salaatista ja kananmunista. Kunnon kinkkua tuli ikävä, mutta islamilaisessa maassa ilmeisesti kinkun vaatiminen ei onnistu.
Ärsyttävää
Sitten kuitenkin nuo tinkimiset ja myyjien päällekäyvä tyyli noissa reissun loppupuolen megamarketeissa kävi hermoille, vaikka alussa olin päättänyt, etten anna sen ärsyttää. Eniten ehkä otti pannuun se, että myyntitapahtumasta jäi sellainen kusetuksen maku: lähtöhinta vedetään jonnekin järjettömälle tasolle, josta sitten ”tingitään” alas tasolle, joka on n. 150% käyvästä hinnasta. Jotain kympin huivia basaarista ostaessa tuo on mielestäni ok ja kuuluu jopa asiaan, sillä siellä puhutaan yksittäisistä euroista. Sen sijaan jos nahkatakin hinta lähtee kahdesta tonnista, niin hommassa ei ole mitään järkeä. No, nythän tuokin on nähty ja koettu, eikä noihin ole enää pakko mennä.
Toisaalta turkkilaisia pitää ymmärtää siinä mielessä, että noilla seuduin oli käyty tuolla tavalla kauppaa 2000 vuotta jo siinä vaiheessa, kun seppä Ilmarinen takoi Sammon. Että ehkä mekin osaamme suhtautua tinkimiseen 3000 vuoden kuluttua.
Loppuun asti jaksoi Sony ILCE-6000 + Sony Zeiss 24f18 + Zeiss Touit 32f18 + SEL50f18 sekä IR-konvertoitu Sony NEX-5N + SEL1855
2 Comments
Toisaalla jo kehua retostelin tätä, joten sanon tässä vain kiitos! Olipa taas mielenkiintoista luettavaa. Olen itsekin joskus aikana, jonka teini-ikäiset sijoittavat jonnekin Myöhäiskeskiajan ja Renesanssin välimaastoon, käynyt Efesoksessa. Vaikuttava paikka.
Kiitos.
Ja tosiaan kyllä nuo paikat ansaitsisivat pidemmänkin tutustumisen, kuin vain tunnin pistäytymisen. Niissä pitäisi kulkea opaskirja kädessä, jotta voisi eläytyä siihen, miten homma toimi 2000 vuotta sitten.