Välttämättä ei tule ajatelleeksi, että öljyn lisäksi maailmassa on toinenkin hyödyke, johon liittyy vallankäyttöä, poliittista kähminää ja luonnon saastuttamista. Ja päinvastoin kuin öljy, tämä hyödyke on meille huomattavasti jokapäiväisempi ja koskettaa suoraan kaikkia. Kyseessä on ruoka.
Osana aloittamaani TSL:n valokuvauslinjaa kävimme tutustumassa Poliittisen Valokuvan Festivaali 2017 päänäyttelyn avajaisiin Valokuvataiteen museolla. Tämän ainutkertaisen mahdollisuuden meille oli järjestänut opettajamme Patrik Rastenberger vaimonsa, näyttelyn toisen taiteellisen johtajan, professori Anna-Kaisa Rastenbergerin myötävaikutuksella (toinen taiteellinen johtaja on valokuvaaja Sanni Seppo). Itse PVF on muutakin kuin tuo näyttely. Festivaali kestää koko kevään aina toukokuulle asti ja ohjelmaa riittää tasaisesti koko ajan.
Meitä kerääntyikin Kaapelitehtaalle melkein koko kurssi tutustuman näyttelyyn, jonka Anna-Kaisa oli luvannut meille esitellä. Pääsimmekin kiertämään näyttelyn ennen sen varsinaisia avajaisia varsin rauhassa ja tutustumaan kuviin ajan kanssa. Joka olikin hyvä juttu, sillä kuvasto on varsin vaikuttavaa ja vaatii sisäistämistä.
Osa materiaalista on myös varsin rankkaa, kuten Oikeutta Elämille-järjestön sikaloissa ja kanaloissa kuvaama materiaali. Vaikka sitä onkin ollut tasaisin välein julkisuudessa, niin kyllähän ne kuvat aina pysäyttävät. Samoin vanhat iltalehtien lööpit eläinkokeista herättävät muistoja, johin ei nyt ehkä niin haluaisi palata.
Tim Francon Kiinassa kuvaamat upeat maisemat lyövät ällikällä. Nainen kuokkii peltoa samalla tavalla, kuin on tehty vuosisatoja. Ja vieressä nousee monikymmenkerroksisten talojen muuri. Pelto alkaa kirjaimellisesti näiden pilvenpiirtäjien ovelta. Kuvat on taitavasti sommiteltuja ja kuvattu filmille. Sen näkee kyllä lopputuloksestakin. Filmillä vain on se oma fiilis, mihin ei digillä pääse.
Jošt Frankon Gazassa hyvin reportaasimaisesti kuvaama materiaali taas herättää toisenlaisia ajatuksia. Eli miten siellä sodan ja vuosikausien hävityksen ja sorron keskellä on kuitenkin jotenkin tultava toimeen ja saatava ruoka perheelle. On pakko uskoa myös seuraavaan päivään.
Pablo Piovanon Argentiinan maaseudulla hallitsemattoman rikkaruohomyrkkyjen käytön seurausten dokumentointi tuo mieleen mitä tapahtui -50 -luvulla Japanissa Minamatan alueella. Kuvamateriaali ei sovi kovin heikkohermoisille ja panee väkisin ajattelemaan, että kuinka paljon joissain maissa hallintokoneisto alamaisistaan välittää. Myös argentiinalaiseen tarjous-sisäfileeseen tulee pakosta kitkerä sivumaku…
Edellä vain muutama poiminta näyttelystä. Tämä on kyllä varsin mollivoittoinen, mutta aihe on myös vakava: kuka käyttää sitä valtaa, että kenelle ruokaa tarjotaan ja millä ehdoilla? Ruuantuotanto jo nykyisellään riittäisi kaikille, jos ruoka jaeltaisiin tasaisesti. Ja jos ruokaa todella haluttaisiin antaa kaikille. Mutta ruokaa säännöstelemällä siitä saadaan parempi tuotto. Valitettavasti vain se tuotto ei mene viljelijöille, vaan ruuan globaalista tukkukaupasta vastaaville. Maailman merillä seilaa vilja-aluksia, jotka vain odottavat milloin viljan hinta jossakin päin nousee riittävästi, että laiva kannattaa ajaa sinne purettavaksi. Sillä ei ole väliä, että missä sitä viljaa eniten tarvittaisiin.
Ristiriitaisia ajatuksia herätti Yann Mingardin kuvat geeniperinnön säilyttämisestä. Lähinnä siinä mielessä, että toisaalta meillä on suuri huoli eläinlajien perimän säilyttämisestä, mutta samaan aikaan hieman pienempi huoli siitä, että lajeja kuolee koko ajan sukupuuttoon… Oh well, ehkä tässä on joku logiikka, joka ei ulkopuoliselle aukea.
Mutta ehkä loppukaneettina näyttelystä voisi siteerata mainosslogania: “Ruoka, tuo ihana tekosyy… (vaikka tappaa omia kansalaisia)”.
Tuon PVF:n lisäksi Valokuvataiteen museolla on sivuhuoneessa menossa näyttely “Taskualbumit”, johon materiaali on saatu Suomeen tulleilta turvapaikanhakijoilta. Valittuja henkilöitä pyydettiin valitsemaan kännykästään 5-10 heille eniten merkitsevää kuvaa ja kertomaan kuvan takana oleva tarina. Tämä rinnastuu hyvin tuohon päänäyttelyyn moneltakin kantilta. Pakolaisuus on epäonnistuneen politiikan tulosta. Kuten ruuan epätasainen jakautuminenkin. Lisäksi molemmissa sanoma helposti hukkuu massaan. Mutta kun otetaan yksilö ja katsotaan hänen kohtaloaan, niin siihen on helpompi samaistua.
Materiaali on todella “kovaa” ja varsinkin ne tarinat. Itse mietin, että jos minun pitäisi valita 10 kuvaa omasta kännykästä, niin mikä olisi lopputulos? 8 kuvaa kaljalasista terassilla, yksi kiva kissakuva ja yksi auringonlasku…
Surumielisyyttä dokumentoi Sony a6000 + Sony Zeiss 24f18z
6 Comments
Kiitoksia taas mielenkiintoisista turinoista.
Näinköhän sitä oppisi itse kestävään kulutukseen, että jäisi jälkipolvillekkin jotain tähteeksi tästä mailmasta.
Tämä sukupolvi ei säästä, eikä pohdi tulevaisuutta.
Joo… mutta ei tämä ruokaan liittyvä problematiikka mitenkään helppoa ole. Ei kasvisruokakaan ole täysin ongelmaton vaihtoehto. Varsinkaan Suomessa, kun kotoperäisillä kasviksilla pitkälle pötkitä. Etenkään tammikuussa.
En tiedä sitten, löytyykö ratkaisu hyönteisistä. Mutta sitten valitettaisiin, kun sirkat ei enää siritä. Ne kun on padassa.
Hyvä on hirressä kiikkua, kun ei ahdista maa eikä taivas.
Näinhän se. Mutta näköalat on komeat.
Kiersin tänään näyttelyn. Kiinan kuvista minulle tuli vaikutelma, että ihmisiltä viedään perinteiset asumistavat ja elinkeinot ja ahdetaan pakolla kerrostalojen kennoihin, kuin mehiläiset. Varsin vaikuttava oli kuva, jossa tuhottiin vanhaa kylää ja rakennettiin uutta betonilähiötä. Koko tämä tapahtuma oli saatu puserruttua yhteen kuvaan.
Ruokakuvista tuli vähän tekopyhä vaikutelma. Syypää tilanteeseen on ihmisen hillitön lisääntyminen. 7 miljardia tarvitsee paljon syötävää, jolloin kaikki keinoyt ovat käytössä – myös vähemmän miellyttävät.
Joo, tuo Kiinan muutos on kyllä käsittämätön. Ja onnistuu vain diktatuurissa, ainakin tuossa aikataulussa.
Ja olen samaa mieltä väestönkasvusta. Kasvisruokavalio ei ole vastaus eikä se ole ekologisesti sen kestävämmällä pohjalla, jos sillä pitäisi tuo 7 mrd ruokkia. Senhän osoittavat jo ne kuvat sieltä Brasiliasta.