---

Vanha totuushan menee niin, että kaikkea pitää kokeilla paitsi serkkua ja kansantanhuja. Serkkuja mulla ei ole ja tuon tanhuhomman olen ottanut sen verran vakavasti, etten tanssi ollenkaan. Koska ei voi mitenkään tietää, onko joku bailatino kansantanssi Grönlannissa vai ei. Ei vara venettä kaada, eikä mulla veneeseenkään ole ollut varaa koskaan. Mutta tosiaan, tuossa kevättalvella FB:ssä joku ehdotti Tuomalan Kiisille (Kiisi on mun ehdottomasti eniten fanittamani kuvaaja, Kiisillä on käsittämätön kyky pelkistää kuva) osallistumista hevosvalokuvauskurssille. En nyt muista kuka se oli, mutta Kiisille homma ei tällä kertaa käynyt. Sen sijaan mullehan kävi. Siis hevoskuvauskurssi. Ihan ykköstä. Ja vielä Ypäjällä. Sama kuin jos freskokuvauskurssi pidettäisiin Roomassa. Tai kaupunkikuvauskurssi New Yorkissa (niin kuin pidetäänkin).

Kurssi oli Ypäjän hevosopiston omaa tuotantoa ja opettajina siellä oli Seppo Pöllänen, jonka kuviin olen törmännyt aiemminkin, sekä Suomen hevoskuvauksen grand-old-man Juhani Länsiluoto. Juuso (Jussi?) oli minulle täysin uusi tuttavuus, mikä ei olekaan kovin suuri ihme, sillä minun aiemmat hevoskokemukset rajoittuvat lähinnä meetwurstiin, yhteen käyntiin Vermossa ja Linnanmäen karuselliin. Siihen perinteisen malliseen. Mutta ei se mitään, kurssillahan oppii. Sen tähden niille osallistutaan. Joten kamat autoon ja orjavankkurin keula kohti Ypäjää…

Pitäjä on, miten sen nyt sanoisi, …. pienempi kuin New York. Tai Loviisa. Kirkko, liikenneympyrä ja Sale. No, mitäpä sitä muuta tarvitseekaan, hevosiahan tänne oli tultu kuvaamaan. Ja hevostiheys on täällä varmaan Suomen suurin, laskee sen sitten millä mittarilla hyvänsä. Asukkaita on n. 2500 ja hevosia kunnan sivujen mukaan viidesosa tuosta. Täällä ei kyllä ihan jokaisen nähdyn hevosen kohdalla kannata nousta autosta ihmettelemään. Mutta siis, hevoskuvauskurssille mitä sopivin ympäristö ja miljöökin varsin mukava, kuin suomalaisesta matkailumainoksesta.

Olin sen verran ajoissa paikalla, että ehdin kiertämään kylän pariinkin kertaan autolla. Kirkkoon olisin tutustunut lähemminkin, mutta se oli kiinni. Hautausmaa kirkon ympärillä oli sekin tutustumisen arvoinen: jotenkin nämä vanhat kylähautausmaat ovat hyvin tunnelmallisia. Ja onneksi niissä ei tehokkuusvaatimukset ole vielä hävittäneet kaikkia vanhoja hautoja. Tuntuu, että isommissa kaupungeissa on hirveä hinku hävittää kaikki vähänkään vanhemmat haudat. Siinä katoaa samalla suuri määrä historiaa. Vähän sama, kuin jos museoissa heitettäisiin roskiin kaikki yli 100 vuotta vanhat esineet.

1. päivä – kurssi alkaa

Aikanaan sitten kello tuli viisi ja kurssi pääsi pikkuhiljaa alkamaan: huoneet ja infopaketit jaettiin. Majoituksesta sen verran, että en ole vähään aikaan näin laadukkaassa mökissä ollutkaan. Kyseinen Porkkana-huoneisto oli täysin varusteltu mökkitupa saunoineen, telkkareineen ja internet-yhteyksineen.

Kurssin alku oli varsin tekniikkapainotteinen, Seppo kävi läpi kameran perustekniikkaa aukko- ja suljinaikasarjoineen sekä havainnollisti pyhän aika-aukko-herkkyys -kolminaisuuden keskinäisiä suhteita. Nämä jutut ovat minulle tuttuja jo sieltä -70 -luvulta, mutta aina voi oppia uutta. Kuten myöhemmin havaitsin. Ja tosiaan vasta tässä vaiheessa ymmärsin, että toinen opettajista omasi hieman pidemmän uran hevoskuvaajana kuin minä. Siinä vaiheessa kun minä vielä ruuvailin M42-kierteellisiä objektiiveja Ricohin runkoon ja purkittelin filmirullia metritavarasta, Juuso reissasi raveissa ja muissa häppeningeissä dokumentoimassa hevosurheilua lehteen.

2. päivä – raviradalla ja esteillä

Siinä se ensimmäinen ilta menikin. Iltapalan jälkeen painuin mökille nukkumaan. Aamulla heräsin viiden pintaan. Näköjään Ypäjän ilmassa on jotain, mikä estää nukkumasta liian pitkään. Hetken mietin, että mitä tekisin, mutta sitten päätin suunnata talleille. Siellä olivat juuri aamutoimet alkamassa ja pääsinkin seuraamaan tallityöskentelyä. Joka siis toimii periaatteella että toiseen päähän tarjotaan kauroja ja toisesta päästä sitten lapioidaan eiliset kaurat pois. Sen jälkeen kun ne ovat ensin tehneet matkaa hevosen läpi. Mikäs siinä, toiset lapioi paskaa tallilla ja toiset tekee sitä toimistolla Helsingissä. Jotenkin tuo ensinmainittu tuntuu loogisemmalta ja järkevämmältä. Ammatinvalintakysymys tosin.

Kurssikin pääsi sitten jatkumaan aamuysin maissa. Tekniikalla jatkettiin. Katsoin, että tekniikkaosuus riittää minulle hetkeksi ja otin kierroksen ulkona laitumien suunnalla. Siellä olivatkin orit keskenään ilakoimassa joen rannassa. Aamulla näytti pojilla virtaa riittävän. Ja yhdellä oli töpselikin näkyvissä. Joku hybridimalli varmaan. Vai oliko se sellainen tankkaushevonen, kun yritti kovin tankata muita… eivät muut olleet niin tankkausta vaille, joten potkimiseksihan se meni. Aikaa siinä vierähtikin sen verran, että oli lounaan aika. Mainitsinko muuten, että kurssilla syötiin vain n. kahdeksan kertaa päivässä. Plus välipalat… Jos olisin tuolla lukuvuoden, mulla pitäisi olla norsuvankkurit, että pääsisin edes kylille. Vaikka se on alamäkeä.

Lounaan jälkeen olikin vuorossa ensimmäinen kuvaussessio. Siirryimme raviradan puolelle ja kohteena oli ravihevoset. Melko loogista. Meille oli järkätty kaksi hevosta kärreineen ja ohjastajineen. Tarkoituksena oli kuvata liikkuvaa hevosta ja samalla opetella tekniikkaosioissa läpikäytyjä juttuja, kuten suljinajat, aukot, ym. Teemana liike ja liikkeen pysäyttäminen.

Ja tässä nyt se suuri valaistuminen: kuvaan 99% aukon esivalinnalla, koska pääosin mun kohteet on staatisia. Eli suljinaika voi olla periaatteessa mitä tahansa. Nikonin automatiikka huolehtii siitä, ettei suljinaika pääse liian pitkäksi (ns. käänteinen polttovälisääntö). No, nythän se ei onnistunut, koska suljinaika tuli pitää riittävän lyhyenä, joten ainoa mahdollisuus oli säätää se käsin. Halusin kuitenkin kontrolloida myös aukkoa, jotta saan halutun syvyysterävyyden joka kuvaan. Joten ainoa mahdollisuus oli käsisäätö (M). Yleensä olen vältellyt sitä kuin ruttoa, mutta tajusin että jos jätän herkkyyden automaatille, saan silti oikein valottuneita kuvia, vaikka itse päätän suljinajan ja aukon. Kamera sitten muuttaa herkkyysasetusta niin, että valotus pysyy kohdallaan. Ja tämä toimikin. Määrättyyn rajaan asti. Jossain vaiheessa sitten säädöt loppuivat kesken ja osa kuvista ylivalottui hieman. Mutta suurin osa oli ihan ok.

Jossain välissä yritti hieman sadella, mutta muuten ilma pysyi tasaisen harmaana ja aika kylmänä. Tosin mitään 30-asteen hetleitäkään tuonne ei oiken osannut kaivata, sekin olisi ollut aika tuskaa ja hevosetkin olisivat olleet väsyneempiä.

Ravikuvien jälkeen vuorossa oli laukka. Sitä varten oli varattu yksi hevonen kiertämään rataa. Hevonen arasteli hieman alussa, kun ojanpenkat olivat täynnä kuvaajia, mutta kyllähän se sitten sieltä tuli, kunhan oli saatu luomuraippa otettua avuksi. Ja hyvinhän tuo kulkikin. Vauhdikasta menoa.

Seuraavaksi ohjelmassa oli kenttäratsastusnäytös. Se oli kyllä varsin näyttävää ja valokuvauksellista menoa hyppyineen ja vesiesteineen. Voi vain kuvitella kuinka rankka kilpailusuoritus on sekä hevoselle että ratsastajalle. Lopuksi kävimme kuvaamassa kouluratsastusta. Sehän on taas sitten varsin rauhallista menoa, joten hommaksi jäi enemmän fiksujen kuvakulmien hakeminen.

Välissä olimme nauttineet iltapäiväkahvit kakkuineen, joten johan sitä alkoikin hiukomaan ja oli päivällisen aika. Päivällisen jälkeen jatkoimme tehtävien purulla ja kuvien läpikäymisellä. Siinä menikin sen verran aikaa, että ilta oli jo käsillä. Koska seuraavan aamun herätys olisi kello 3:30, niin menin suoraan nukkumaan ilman iltapalaa. 8 000 kaloria päivässä riittää minulle.

3. päivä – aamuherätys ja muotokuvat

Koska herätys oli tosi aikaisin, 3:30, niin heräsin varmuuden vuoksi 2:30… sisäinen hevosmies minussa alkoi ilmeisesti nostaa päätään. Siinä sitten tapoin aikaa ja kun kello alkoi lähenemään aamuneljää siirryin Härkätallille, josta oli tarkoitus lähteä kuvaamaan aamulaitumilla olevia hepoja. Taivas oli täysin pilvessä, niin kuin oli ollut koko viikonlopun. Hevoset heräilivät pikkuhiljaa ja ihmettelivät, että ketkä oikein aamuyöstä änkeävät heitä häiritsemään. Valo oli tosiaan absoluuttisen tasaista, joten kuvaamiselle riitti haasteita. Varsinkin jos kamerassa ei herkkyydet riittäneet kovin ylös. Mutta oma fiiliksensä noissakin kuvissa on.

Aamukuvauksen jälkeen kävin kämpillä vetäisemässä puolentoistatunnin kauneusunet. Hukkaan menivät, tarkistin vielä peilistä: ei muutosta. No, pettymysten kautta voittoon. Olikin jo aamiaisen aika. Sen jälkeen ohjelmassa oli viimeinen varsinainen opetusaihe: hevosen muotokuvaus. Juhani piti loistavan johdannon aiheeseen esimerkkien kanssa. Tehtäväksi sitten tuli kuvata ns. kantakirjakuva ja vapaamuotoisempi muotokuva hevosesta. Kantakirjakuvahan on tarkkaan määritelty miten se tulee ottaa ja miten hevosen (ja ohjaajan) tulee olla. Tähän meille oli varattu kaksi hevosta ohjaajineen.

Kuvausten jälkeen oli taas kuvien purku- ja kommentointitilaisuus. Ja lounas. Sen jälkeen sitten koittikin kurssin päätös ja kotimatka. Ei tosin ilman pientä välipalaa… Kaikesta huolimatta mahduin vielä autoon, eikä minua tarvinnut kuljettaa hevoskuljetuksella. Sitä olisi joutunut varmaan odottamaan keskiviikkoon ja Vermon seuraaviin raveihin.

Loppuyhteenvetona: loistava kurssi. Loistavat vetäjät, loistavat järjestelyt ja loistavaa porukkaa nämä hevosihmiset. Kiitos Irina, Juhani ja Seppo. Ja kaikki muut.

Opinko mitään? Totta helvetissä opin. Ja jos ei muuta, niin lainaan tähän Juhani Länsiluotoa/Hevosurheilun erikoisnumero: ”En perkatti tiedä, miten sen sanoisi, mutta hevosen uljaus pitää saada niihin kuviin”. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Helsinki ja Porilaisten marssi.

Hevostelemassa olivat Nikon D800E + Nikkor AF-S 24-70/2.8G + Nikkor AF-S 70-200/2.8G VRII + Nikkor AF-S 80-400/4.5-5.6G VR ja väliajat dokumentoi Sony Alpha 6000 + SEL24F18z

---

Previous Post

Kympin naisia

Next Post

Alppiruusuista jäljet vain jää

---