---

Männäperjantaina meinasi aamuliptoni mennä väärään kurkkuun kun avasin Hesarin urheilusivut. Paitsi että siellä oli koko sivun artikkeli hevosurheilusta, niin minulle samalla selvisi, että Ypäjän Finnderby oli jälleen menossa ohi suun. Tosin olin kuullut koko häppeningistä vasta viime vuonna, kun olin Ypäjällä hevoskuvauskurssilla, mutta kahdesti kuultuhan on jo vanha juttu.

Ei auttanut muuta kuin ottaa yhteyttä Ypäjän yleisnaiseen, Irinaan ja alkaa kyselemään, notta mites – vieläkö lippuja löytyy. Yllätyksekseni ja ilostuksekseni Irina lupasi järjestää minulle liput ja pressikortin. Jee! Pääsisin samalla keekoilemaan mun Batman-vetimissä yleisön eteen (viitta puuttuu yhä, kuin myös kumipuku). Kaivoin samalla aikanaan hevoskuvauskurssia varten tekemäni silhuettikuvat opasteksteineen esiin, ihan kertauksen vuoksi. Eli siis: neljä jalkaa, pää ja häntä. Voi olla hevonen. Jollei ole lehmä. Tai koira.

Lauantaina sitten ylös kukonlaulun aikaan ja auton nokka kohden Ypäjää. Sinne on kyllä mukava ajella, varsinkin kun pääsee Turun motarilta pois: sen jälkeen maisemat alkavat pikkuhiljaa paranemaan ja näin alkukesästä Suomen luonto ja maaseutu on kyllä parhaimmillaan. Aikanaan sitten saavuinkin Ypäjän vilkkaaseen keskustaan ja suuntasin kohden Hevosopiston alueita, jossa Finnderby järjestettiin. Irinakin ilmestyi paikalle ja saatiin järjestettyä minulle ranneke ja pressikortti.

Kaivoin rensselit autosta ja virittäydyin tunnelmaan. Kunnes tajuntaani nousi tietoisuus siitä, että oikeastaan en tiedä hevoskuvauksesta mitään. Puhumattakaan derbystä. Pojalla oli aikanaan kyllä Derbi-merkkinen mopo, mutta tuskin täällä mopoilla ajeltaisiin. No ei siinä sitten auttanut itku markkinoilla, vaan oli tungettava eturiviin kameroineen ja koitettava näyttää siltä, että tämä on jokapäiväistä ruisleipää. Onni onnettomuudessa oli se, että yleisö oli aamulla vielä aika vaatimattomasti, joten haahuilu ei herättänyt kovin suurta huomiota. Ehkä.

en halunnut olla se kuvaaja, joka pilaisi jonkun suorituksen olemalla väärässä paikassa väärään aikaan

Siinä sitten aikani pyörittyäni aloin vain kuvaamaan hevosia ja ratsastajia. Pari henkilöä tuli kysymään, että mihin lehteen kuvaan… valitettavasti kuvaan vain tähän blogiin ja facebookiin. Joista toisen levikki on keskimäärin n. 3 lukijaa ja toisella miljardi tai pari. Että repikää siitä Maaseudun Tulevaisuus…

Sää oli heti aamusta aurinkoinen vaikkakin hieman viileä. Tosin mitään megalomaanista hellettä en kyllä kaivannutkaan, mutta en myöskään odottanut innolla iltapäivälle luvattua sadetta. Toivottavasti ei vain sataisi liikaa. Hevosia ja ratsastajia se tuskin haittaisi, hevosihmiset ovat tottuneet toimimaan luonnon ehdoilla ja armoilla, mutta lattevalokuvaaja kyllä sulaisi heti ensimmäisten pisaroiden jälkeen.

et semmonen toimittaja

Aikani siinä derbykentällä pyörittyäni kello alkoikin olemaan sitä luokkaa, että vuorossa oli Mannerheimin kenttäratsastuskilpailun maastokoe. Tuo kaikkien ratsastajien pelkäämä (näin siis luki siinä perjantain Hesarissa) koitos, jossa jyvät erotettaisiin akanoista. Ja ratsastajat hevosista. Yleisöäkin alkoi olemaan paikalla jo mukavasti ja katsomo alkoi täyttymään hyvää vauhtia.

Koska en oikein tuosta maastokokeesta mitään ymmärtänyt, päätin suunnistaa vesiesteelle. Siellä ainakin tapahtuisi, jos jossakin. Tosin tietysti vesiestekuvissa on se huono puoli, että melkein kun on nähnyt yhden, on nähnyt kaikki.

Mullahan ei tietysti siinä kuvatessa ollut sen kummemmin tietoa eikä ymmärrystä, että kuka kukin oli. Kun en ollut torvi edes ohjelmaa ottanut mukaan, et semmonen toimittaja. Mutta myöhemmin törmäsin alueella ex-pomooni Lähteenmaan Leena-Mariin ja poikaansa Juhoon. Onneksi olin tuurilla ottanut kuvan Juhostakin vesiesteellä, enkä ollut haahuilemassa jossain metsässä sienien perässä.

Metsästä ja sienistä sen verran, että tajusin kuitenkin lähteä tuosta vesiesteeltä kuljeskelemaan metsään ja reitin varrelle. Sieltä sitten avautuivatkin toisenlaiset näkymät. Keskinopeushan maastokokeessa tulisi olla n. 33 km/h ja kun ainakaan kaikille esteille ei voi tulla ns. lappu laudassa, niin siirtymätaipaleet joutuukin sitten menemään vauhdilla. Siellä metsän siimeksessä kyllä tanner tömisi ja havunneulaset pöllysivät. Olisi pitänyt vain tajuta lähteä aikaisemmin kävelemään.

Palasin sitten vielä hetkeksi vesiesteelle katsomaan, miten Seniori-luokka taituroi. Ja mikäs siinä, menohan oli varsin vauhdikasta ja näyttävää.

Maastokokeen jälkeen oli hetki ”vapaata aikaa”, ennen kuin alkaisi itse Finnderby: derbykentällä käytävä vaativa estekilpailu. Kiertelinkin sitten markkina-alueella ja muutenkin katsastin paikkoja. Porukkaa näytti olevan mukavasti paikalla ja sääkin oli kohtuullisen suosiollinen. Vielä.

Osa porukkaa tosin näytti olevan jo riiheen vietävässä kunnossa. Jotain Agri-Marketin porukoita. Kumma etteivät tarkemmin katso, miten työntekijät julkisilla paikoilla käyttäytyvät.

No joo, ne oli kyllä heinillä täytettyjä nukkeja. Siellä oli joku puidenhalaustempaus meneillään.

Sitten koittikin jo varsinaisen derbykisan aika ja siirryinkin derbykentälle kuvaamaan. Pikkuhiljaa kuvaamiseenkin alkoi tulemaan rutiinia ja ajatusta. Eli että mitä oikein kuvista sitten haluaisin. Mutta koko ajan takaraivossa oli se, että en halunnut olla se kuvaaja, joka pilaisi jonkun suorituksen olemalla väärässä paikassa väärään aikaan. Batman-varusteissa…

Koitinkin peesailla muita kuvaajia, jotka olivat varmaan kovin iloisia siitä, että tungin koko ajan samoille apajille… No, aina ei voi voittaa.

Jos nyt lukijalle on jäänyt epäselväksi, niin minä en ole mikään hevosurheilun kävelevä ensyklopedia tai muutenkaan kovin perehtynyt koko aiheeseen. Niin, tiedän, tämä tuli yllätyksenä ja täysin puskan takaa monille, mutta näin se vain on. Hevosesta tiedän sen verran, että se on iso ja mano-a-mano -tilanteessa lopputulema on aika selvä. Mutta tuolla kentällä kun katseli noita ratsukoita, niin huonommillakin insinöörin papereilla yksi erottui joukosta ja se oli Mikael Wahlman. Kiinnitin heti huomiota hänen erittäin rauhalliseen ratsastustyyliinsä. Ja samoin siihen, miten hän hevosta vei.

Ei muutkaan huonoja olleet, mutta joku tuossa Mikaelin tavassa käsitellä hevosta kiinnitti jopa minun huomioni. Ja ei ollut kovin suuri yllätys kun Mikael vei koko potin kahdella nollatuloksella. Ensimmäisen kierroksen jälkeen oli kaksi ratsastajaa saanut nollat, mikä ei Ypäjän Finnderbyssä ole kovin tavallista (lieneekö tapahtunut koskaan) ja mentiin uusintakierrokselle, jonka Mikael sitten selvitti senkin puhtaasti. Kovan vastuksen antoi Sari Lunden, mutta viidennellä esteellä hän joutui sitten antautumaan.

Ja sitten olikin vuorossa pönätykset ja kunniakierros. Niin ja kansallishymni tietysti. Tajusin sentään ottaa lippiksen pois päästä… Derbyn aikana oli alkanut satamaan ja piti laittaa lippis päähän, ettei silmälasit sumene.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Pasila ja Porilaisten marssi…

Minunkin osaltani juhlat alkoivat olemaan ohi. 1300 otettua valokuvaa, niin kai siellä joku onnistunut olisi…

Lähtiessäni siinä kiinitin huomioni derbykentällä alkaneeseen estekisaan ja siellä olleeseen ratsukkoon. Ratsastaja oli pukeutunut intin harmaisiin ja siitähän piti sitten vielä ottaa kuva.

Sitten päivä alkoi olemaan koko lailla pulkassa ja suuntasinkin autolle. Paljonhan tuolla jäi vielä kuvattavaa. En oikein saanut mitään järkevää kuvaa kouluratsastuksesta enkä nähnyt lännenratsastusta ollenkaan (tietääkseni). Ja paljon paljon muuta. Ensi vuonna pitää varata koko viikonloppu ja ottaa Ypäjältä majoitus ja keskittyä kuvaamiseen ihan oikeasti.

Finnderby tapahtumana oli huomattavasti mielenkiintoisempi, kuin mitä olin osannut odottaa, vaikka nyt unohtaisi valokuvauksen tästä yhtälöstä. Voin suositella vaikkei nyt mikään HC hevosharrastaja olisikaan: kannattaa mennä ehdottomasti.

Suur-kiitokset vielä kerran Irinalle ja koko Ypäjän Hevosopistolle hienosta tilaisuudesta ja mun mahdollisuudesta päästä kuvaamaan siltä puolen aitaa, missä ruoho on vihreämpää.

Ja sitten tekniikkanurkkaus:

Kalustona mulla oli Nikon D810 pystykahvalla ja objektiiveina 24-70/2.8 sekä 70-200/2.8. Otetut kuvat jakautuivat noiden välillä 200 / 1100. Oli mulla myös 80-400 mutta sen jätin suosiolla autoon. Jossain tapauksissa sitä olisi ehkä voinut käyttää, mutta pääsääntöisesti 200-milliä oli riittävä polttoväli. Mukan oli myös parit primet, mutta ne kulkivat vain painona vyöllä.

Kamera oli manuaalisäädöillä, mutta auto-ISO:lla. Näin sain pidettyä suljinajan varmasti riittävän lyhyenä (kuvissa suljinajat vaihtelevat 1/320 -> 1/500 sek) ja silti säätää aukkoa vapaasti. Valotus kuitenkin pysyi kuosissa, kun runko sitten sääti ISOa koko ajan. Valotuksen osalta olosuhteet olivat eritoten vesiesteellä hankalat, joka näkyy myös kuvissa: valkoinen ratsastusasu tuppasi palamaan puhki, kun etsimen täytti tumma hevonen. Olisi pitänyt raskaammin alivalottaa kuvaa. Aukko-arvot liikkuivat välillä f/2.8 -> f/5.6. Jossain kohtaa kun olen käyttänyt aukkoa 3.5, niin terävää on ollut joko ratsastajan kasvot tai hevosen pää/naama. Eli seuraavalla kerralla aukko on syytä pitää siellä 5.0 -> 5.6 -haarukassa noissa hyppykuvissa. Sitten jossain paikallaan olevissa jutuissa voi hifistellä suuremmalla aukolla.

Tarkennusmoodi kamerassa oli tietysti C eli jatkuva tarkennus. Tarkennus minulla tapahtuu erillisestä napista, ei laukaisimesta. Tällä saa helpommin esimerkiksi liikkuvan kohteen seurannan aikaiseksi ennen kuin laukaisee. Tarkennuspisteinä minulla oli Nikonin oma valinta ”Group”, jossa viisi tarkennuspistettä on koko ajan aktiivisena ja objektiivi tarkennetaan sen pisteen mukaan, jossa kohde on lähimpänä kulloinkin. Tuota viiden pisteen rypästä voi sitten siirrellä manuaalisesti etsimessä haluamaansa paikkaan. Tarkennus toimi mielestäni olosuhteet ja osaaminen huomioon ottaen hyvin.

Tällä kertaa tämä oli tässä. Toivottavasti tosiaan ensi vuonna on mahdollisuus mennä tuonne uudelleen. Joko katsojana tai valokuvaajana.

---

Previous Post

Batman, vain viitta puuttuu

Next Post

Rantala - Gruen, kulttuuria kyllikseen

---