---

Kuten edellisessä bloggauksessani uhkasin, tulee tämä nyt Vuokatin hiihtoloman jälkeen. Eli perheemme suuntasi taas tuonne keski-suomeen, vaikka lapsena olinkin vahvasti sitä mieltä, että vietimme hiihtolomamme “Lapissa”. En tiedä kuinka mones Vuokatin reissu tämä minulle oli, mutta sen voin sanoa, että aika mones. Jo pelkästään lapsien kanssa tämä oli 13. hiihtoloma ja yhteensä 16. kerta, Jaakkokin oli jo toista kertaa. Siihen päälle Suskun kanssa tehdyt reissut ja ne lukemattomat kerrat kun lapsena olin siellä talvisin VRU:n majalla ja Hiekkaniemen mökeissä.

Nyttemmin molemmat kohteet on purettu: VRU:n maja/retkeilyhotelli viime syksynä ja Hiekkaniemen mökit jo kesällä 2004. No, kaikkea ei voi eikä kai sitten pidäkään säästää. Mutta kyllähän noihin paikkoihin muistoja liittyy.

 

 

 

 

 

Ja takaisin nykyhetkeen: mökiksi oli valikoitunut taas Jeskatti, koska sinne voi viedä myös kotieläimiä. No, jos Vantulta kysytään, niin moisen valintakriteerin voisi ohittaakin ja hän voisi jäädä kotiin. Vanttu ei mitenkään rakasta matkustamista. Ei tosin enää oksenna autoon, joten kehitystä sillä rintamalla on tapahtunut. Tämä oli muuten meidän kymmenes hiihtoloma Jeskatissa, joten kai siinä mökissä jotain hyvää on.

Säät suosivat vaihtelevasti: pakkasta ei ollut paljoa, kireimmillään vain reilut kymmenen astetta. Tosin se tarkoitti myös sitä, että taivas pysyi pilvessä eikä rinteestä erottanut juuri mitään. Parina päivänä aurinkokin sitten näyttäytyi ja kameran viitsi ottaa rinteeseen. Rinteethän Vuokatissa ovat aina viimeisen päälle huollettuja eikä laskijoitakaan ole kovina paljoa. Ainakaan niihin aikoihin, kun me rinteeseen menemme: heti kun hissit aukeavat. Rinteitä oli kesän aikana tullut kaksi lisää. Tai oikeammin yksi, striitti (eli slopestyle-rinne) ja toinen oli sitten vanhan mustan tilalle siirretty paippi (SuperPipe), johon oli saatu erilliset valot ja muutenkin pro-meininkiä. Hyvä homma, että kehitys kehittyy. Tässä linkki esittelyvideoon.

Liiasta vaativuudesta rinteitä ei voi syyttää, mutta kyllä tuolla viikon viihtyy. Varsinkin kun Ripa’s rinnekuppila kruunaa kaiken. Sieltä muuten nykyään voi bongata minunkin valokuvan seinältä muiden kuuluisuuksien joukosta 😉 Matkan puolesta Vuokatti on ihanteellinen: vajaan kahdeksan tunnin ajomatkan päässä taukoineen.

Viimeisenä laskupäivänä, perjantaina, aurinko paistoi, suksi luisti eikä monotkaan painaneet. Joten ainoa mahdollisuus pilata laskupäivä oli kaatua ja vääntää polvensa. Ja näin sitten teinkin: väistin eteen leikannutta pikkutyttöä, kaaduin perherinteen ylätasanteella hyvin pehmesäti, mutta polvi sanoi “runks”. No, kyllä se laskea kesti, vaikka varoa pitikin. Nyt tässä tunnustellaan mihin suuntaan polvi lähtee ja pitääkö mennä lääkäriin. Toivottavasti ei.

Mutta näissä merkeissä meni hiihtoloma 2013, ensi vuosi varmaan mennee samalla tavalla. Mihin sitä insinööri täplistään pääsee.

Ja lopuksi trivia: mikä on Jeskatin viereisen mökin nimi, sen johon ei saa viedä eläimiä? No Noukatti tietysti.

Kuvausvälineenä tällä kertaa oli Sony NEX5N ja SEL18-55. Oiva matkakumppani.

---

Previous Post

Red light - Go for It!

Next Post

Kuvaus, kamera, ... KÄY!

---