---

Tuossa muutama päivä sitten törmäsin blokikirjoitukseen jossa pohdiskeltiin filmi- ja digikuvausta. Kirjoittaja on pitkän linjan filmikuvaaja, mutta oli sitten päättänyt vuosi sitten ostaa täyskennoisen digikameran kuvattuaan sitä ennen fimin lisäksi APS-C -koon kroppikameroilla. Tässä ei ole tarkoitus lähteä ruotimaan itse kirjoitusta sen enempää, jokainen voi lukea sen itse täältä, vaan enemmän ajattelin pohdiskella omaa suhdettani filmiin ja digiin.

Minulla on em. kirjoittajan kanssa hyvin samankaltainen historia, paitsi että olen aloittanut filmikuvauksen joskus -74 tjsp, kun sain ensimmäisen filkkarunkoni. Se taisi olla veljeltä hankittu Ricoh. Sitä ennen olin kuvaillut “laatikkokameralla” ja jollakin “coca-cola”-kameralla. No, Ricohin myötä valokuvaharrastus alkoi kiinnostaa ja etenemään: mukaan tuli filmin kehittäminen ja m/v-kuvien vedostaminen. Pimiössä vietettiin tunteja kerrallaan, olipa minulla kotona ihan oma on-demand kotipimiökin: saunan kylpyhuoneeseen erikseen pystytettävä viritys suurennuskoneineen ja muineen. Filkkaa ostettiin 100 jalan (30 metrin) rullissa ja purkitettiin joko purkituskoneella tai ihan käsipelillä pimeässä vessassa.

Teininä sitten kuvaamisharrastus väistyi muiden hulinoiden tieltä ja kamerat jäivät pölyttymään. Suurennuskone palautui omistajalleen, mun kummisedälle ja kemikaalitkin vanhenivat. Aloin kuvaamaan diaa. Joskus sitten siinä kahdeksankymmentäluvun puolivälissä vaihdoin sitten silloiset vehkeet (taisi olla Pentaxin runko ja parit lasit) johonkin pokkariin.

Esikoisen syntymä piristi taas valokuvausharrastusta, niin kuin se niin monella tekee. Tilasinkin jenkeistä B&H:lta Nikonin N8008-rungon. Sitä myytiin silloin Euroopassa nimellä F801, varsin soiva peli. Sillä sitten kuvasin diafilmiä suurella innolla kunnes vuonna 2000 menin Soneralle duuniin. Siellä minulle lyötiin käteen Sonyn digipokkari, taisi olla Sony Cybershot F505. Olin myyty päivästä 1 lähtien.

 

Siitä hetkestä päätin, että digikuvaus se on tulevaisuuden ala ja 2001 joulukuussa laitoin Nikonin (joka oli vaihtunut F90x:ksi matkan varrella) objektiiveineen peliin ja vaihdoin ne Sonyn Cybershot F707-pokkariin. Jotenkin olin kyllästynyt pelaamiseen filmin kanssa. Ei minua niinkään viehättänyt se, että kuvan sai katsottua takanäytöstä heti ottamisen jälkeen – varsinkaan kun se Sonyn takanäyttö ei mikään laajakulmatelevisio ollut – vaan ajatus siitä, että kuvan sai katsottavaksi heti kun tuli kotiin. Myöskään ei tarvinnut ostella filmiä erikseen, vaan kuvaaminen oli “ilmaista”. Eritoten, kun 128kb MemoryStick -muistikortti maksoi vain naurettavat 170 EUR, eli sellaiset rapiat tuhat juuri manan majoille mennyttä mummonmarkkaa…

Ok, fast-forward vuoteen 2009: Sony oli siirtynyt hyllylle, eikä sillä(kään) oikein jaksanut kuvailla. Lapset oli jo kuvattu 1000 kertaa edestä ja 1500 kertaa takaa, joten valokuvauksella ei ollut minulle tarjota mitään. Kun Lightroomista katsoo otettujen kuvien lukumääriä vuodesta 2001 -> 2009 ne laskevat tasaisesti saavuttaen aallonpohjan 2005, kun koko vuonna saalis oli alle 200 kuvaa. Sen jälkeen tulee hyppäys, kun ostin vaimolle ja tyttärelle pokkarit, niin heidän taiteellinen panoksensa sotkee tilastot. Mutta vuonna 2009 tapahtui jotain. Havahduin siihen, että markkinoille oli tullut kinokoon digijärjestelmäkamera johon tavan tallaajallakin oli varaa: Nikon D700. Samaan aikaan olin todennut, ettei Sonyllä nyt vaan mitenkään kyennyt kuvaamaan liikkuvaa kohdetta. Kun poikakin oli aloittanut salibandyn, jota voisi dokumentoida, olikin koossa jo kaikki perustelut siihen miksi pitäisi ostaa iso ja kallis digijärkkäri. Samalla sitten elpyi minun valokuvaharrastuksenikin ja päästään pikkuhiljaa ehkä otsikon aiheeseen.

Kun olin aikani kuvaillut D700:lla, niin vanha suola alkoi janottaa: miksen kuvaisi filmillä. Paluu nuoruuden vuosiin olisi mahdollista, eikä edes kovin kallista. Aikanaan niin kalliita filkkarunkoja sai lähes pilkkahintaan. Nikonin N90-runkoja myytiin satasella, kun silloin joskus olin saanut siitä  hyvityksenä tonnin. No, EURot ja markat, mut kuitenkii… Päätin, että filkkakuvaus se on rattoni ja avain onneen, ostin filmin kehitystarpeet ja parit filkkarungot. Nikonin kanssa pelatessa on se etu, että objektiivin kiinnitys on pysynyt samana -50 -luvulta lähtien. Eli optiikkaan ei tarvinnut panostaa. Kuvailin sitten filmille muutaman rullan edestä ja kehittelin niitä kylpyhuoneessa kuten ennen vanhaan. Mutta, mutta… ei sitten kuitenkaan. Aina tuntui olevan, ettei oikein siihen filkan kehittämiseen ole aikaa, eikä oikein kiinnostustakaan. Valotettua filkkaa ei oikein voi jättää kovin pitkäksi aikaa seisomaan, jos laadusta haluaa pitää kiinni. Olisihan nuo filmit voinut lähettää kehitettäväksikin, mutta se tuntui fuskaamiselta. Vähän kuin jos ostaisi purjeveneen ja ajaisi aina koneella. Eikä ne filmille otetut kuvatkaan oikein sykähdyttäneet, en saanut sellaista lopputulosta mitä olisin halunnut: terävyys oli kateissa, eikä sävyjäkään oikein ollut.

Sitten tänä keväänä päätin, että hankkiudun kaikesta filmitavarasta eroon. Myönnän totuuden, että ei se filmiaika sitten ollutkaan niin kivaa. Kivuus johtuikin siitä, että olin 14 ja maailma oli vielä edessäni koskemattomana. Ei ollut paluuta lapsuuden kesiin eikä viattomuuteen. Ei ainakaan filmin avulla. Ehkä nykyaikainen lääketiede sitten…

Nyt tuntuukin jotenkin vapauttavalta: digikuva on mun juttu. Ja valokuvan osalta olen tullut siihen tulokseen, että vain lopputulos ratkaisee, ei se miten siihen on päästy. Kuva on hyvä, jos se on hyvä. Lisäpisteitä ei heru filmistä, ei infrapunasta, ei kalliista rungosta. Ei myöskään siitä, että kuva on otettu kännykällä tai neulanreikäkameralla yhdellä jalalla seisten samalla kun tunkee sukkapuikkoja per… nenään. Jonkun toisen mielestä matka on se juttu, mulle se on se perillepääsy.

---

Previous Post

Takinkääntöä ja muita tapahtumia...

Next Post

Uusia näkökulmia

---