---

Kuten tässä muutama aika sitten julistin, niin Nikonin uutukainen D810 ei todellakaan ole minua varten. Siis miksi menisin sellaisen ostamaan, kun kerran siinä ei ole juurikaan parannuksia minulla jo olevaan D800E:hen. Jaa miksikö? No siksi. Siis 50+ -vuotta ei ole opettanut minulle itsestäni mitään. Ei mitään. Käytännössä ostoperusteeksi minulle riittää se, että se on siellä ja edes puolijulkisesti kaupan. Ja tämä ”se” voi sitten olla mitä tahansa. The Geekier, The Better. Kirjoitan joskus mun titaanirunkoisesta polkupyörästä, vm -93. Klassikko jo syntyessään.

No, mutta näin siinä sitten kävi, että D800E päivittyi D810-versioon. Myin vanhan rungon dc.netin myyntipalstan kautta ja se menikin käytännössä saman tien pyytämääni hintaan. Uskon, että pyyntihinta oli myös ostajalle ihan kohtuullinen. Yleensä mulla on näissä kalustojutuissa ideana se, että kaupan pitäisi olla win-win: minä haluan tavarasta eroon ja ostajallekin jää hyvä mieli. Ehkä ”rankin” esimerkki lähiajoilta oli se, kun myin Sigman 8-millisen kalansilmän ostajalle, joka oli katsellut Samyongin vastaavaa. Myin Sigman Singsongin hintatasolla, vaikka lähtöhinta oli kolminkertainen. Jos en kerran objektiivia käyttänyt/tarvinnut, niin ei se hyllyssä juurikaan tuota. Ja jos joku toinen siitä sitten sai mielensä hyväksi, niin mikä ettei. Ei omasta tavarastaan pidä olla turhan tarkka, kuten joku joskus jotain ohjeisti.

No joo, D810:stä ei nyt ole vielä juuri kokemuksia karttunut, kun se on ollut hallussani vain alle vuorokauden. Sen sijaan postailen tähän perään nyt sillisalaattia parilta edeltävältä viikolta, jotta valokuvablokiin nyt saisi edes parit kuvat.

Pari viikkoa sitten matka suuntautui kohden entistä kotikaupunkia Kotkaa, jossa meillä oli luokkakokous. Kyseessä vuoden -73 poikalyseon 2B-luokka. Mutta siitä sen enempää, olin autolla liikenteessä. Sen sijaan kun oli aikaa, kiertelin Kotkaa muuten vain. Kotkan yleisilmehän on piristynyt vuosien saatossa hyvinkin paljon ja pääosin kaupunginpuutarhurin toimesta. Sinne on perustettu uusia puistoja ja vanhoja on ehostettu. Uusimpana isona hankkeena on ollut vanhan öljysatama-alueen muuttaminen merelliseksi ulkoilupuistoksi, Katariinanpuistoksi.

Katariinanpuiston lisäksi Kotkasta löytyy toistakymmentä erilaista puistoaluetta, joissa on eri teemat. Kesäkaupunkinahan Kotka on mitä mukavin, mutta kuten niin monen muunkin pikkukaupungin kanssa, niin talouden nykytila näkyy aika nopeasti ja voimakkaasti. Valitettavasti. Paljon löytyy lopettaneita kauppoja ja muita tyhjiä liiketiloja eikä nykyinen meno itänaapurin kanssa juuri helpota venäläisten matkailusta merkittäviä tuloja saavaa seutukuntaa.

Kotkan reisusta toivuttuani käänsin nokkani (ja vaimon nokan) kohden länttä. Olin saanut D800E:n myytyä ja lupasin toimittaa rungon ostajalle ihan käteen. Ostaja kun asui Raaseporin suunnalla, niin päätin yhdistää liike- ja turistimatkailun. Mustion kartanossa ja Raaseporin linnassa käynneistä oli ehtinyt vierähtää jo useampi vuosi. Ja olin onnistunut aikanaan hukkaamaan muistikortin, jossa oli kuvat tuolta käynniltä, niin miksipä sitä ei sitten voisi käydä katsomassa nuokin paikat uudelleen.

Raaseporin linna on varsin vaikuttavan näköinen, mutta keskipäivän auringossa ei oikein kunnollista kuvaa sieltä saanut. Mustion kartanon alueella sen sijaan on hyvinkin paljon kuvattavaa ihan päiväseltäänkin, löytyyhän sieltä nimittäin vesielementtiä, huvimajoja, patsaspuisto ja itse kartano.

Kun nuo maasetukierrokset oli saatu tehtyä, niin seuraavana viikonloppuna keho huusi jo perinteistä kaupunkimiljöötä, joten päätin hoitaa Ateneumissa esillä olevan Tove Janssonin 100-vuotisnäyttelyn ja Kansallismuseon Budo-näyttelyn pois alta. Liika maaseutu vaatii kulttuuria vastapainokseen. Vähän niin kuin rasvainen makkara huutaa olutta.

Tove Jansson on ollut minulle aina hyvin läheinen. Pääosin tosin Muumien kautta. Olen aina pitänyt niistä tarinoista ja tarinoiden moniulotteisuudesta. Ne eivät todellakaan ole mitään (pelkkiä) lasten satukirjoja, vaan ihan oikeaa tarinankerrontaa. Ehkä minun Muumi-kiintymykseni on peräisin jo lastentarha-ajoilta, kun Kotkan Yksityisen lastentarhan salin seinällä oli (on) Tove Janssonin tekemä seinämaalaus, jossa on jo löydettävissä Muumien esi-asteita. Sitä kun tuijotti silmät suurina muutaman vuoden, niin Muumikirjat olivat kuin paluu kotiin. Mainitsinko jo 50+ -muumimukin kokoelmastani?

Eniveis, Tove Jansson on ollut todella monipuolinen taiteilija: kirjailija ja taidemaalari. Voin vain kuvitella miten hänellä on ollut luomisen tuska, kun asioita on pitänyt saada paperille ja kanvakselle. En sitten tiedä, miten hän itse suhtautui Muumi-kirjoihin, joka oli kuitenkin vain aika lyhyt aika hänen urallaan. Ja niistä hänet sitten viime kädessä kuitenkin tunnetaan. Toivottavasti hän oli sinut asian kanssa. No, Ateneumissa ei saanut kuvata, joten sieltä ei materiaalia tänne ole, mutta toisaalta kaikkihan Muumin ovat nähneet.

Kansallismuseossa oli sitten Budo-näyttely ”Soturin tie”, jossa oli näytillä japanilaisia historiallisia Samurai-varusteita. Varusteet tosin olivat pääosin rekonstruoituja, eikä satoja vuosia vanhoja. Tosin kun kyseessä on maailmaa kiertävä näyttely, ei sinne varmaan laiteta mukaan mitään kansallisaarteita. Näyttely oli kuitenkin ihan vierailemisen väärti.

Samaan aikaan Kansallismuseossa oli näyttely, joka kertoi Venäjän Tsaarin kesälomien vietosta Suomessa. No, kun muistaa, että Kotkassa on Tsaari Aleksanteri III:lle aikanaan rakennettu kalastusmaja, niin tuo näyttely oli minulle hieman antikliimaksi. Paitsi siltä osin, että mitään materiaalia tuosta kalastusmajasta ei ollut näytillä, mikä on hieman kummallista. Onhan kyseessä kuitenkin ainoa Venäjän ulkopuolella sijaitseva Tsaarin omistama rakennus, joka on vielä jäljellä.

Notta tässä tällainen smörgårdsboard-postaus: kaikiklle kaikkea eikä kenellekään mitään. Kuvatulvasta huolehti tällä kertaa ILCE6000 + Zeiss Touit 1.8/32 + SEL1855 sekä NEX-5N(IR) + SEL1018 + SEL1855

---

Previous Post

Hevostelua

Next Post

Filmillä vai ilman?

---