(c) Matti Remonen
All Rights Reserved
(c) Matti Remonen
All Rights Reserved
Olin juuri istahtahtanut kolhiintuneen työpöytäni ääreen, pyöräyttänyt toisella kädellä nortin huuleen, samalla kun toisella kädellä kaadoin reilun kolme sormenleveyttä bourbonia vanhaan juomalasiin, kun hän astui ovesta sisään. Ihmettelin mitä tuollainen kaunis daami tekee tällaisen virkaheiton etsivän toimistossa, mutta en antanut sen näkyä. Kysyin ”Mikä hätänä?” ”Pelkään, että Castle Hill’sissä ei kaikki ole kunnossa”. Castle Hill’s, hmmm… tiesin paikan. Olin käynyt siellä joskus taannoin. Paikka oli epäilyttävä. En kuitenkaan ollut pitänyt sitä kovin vaarallisena.
”Kihlattuni on kadonnut ja viimeinen havainto hänestä oli suuntaamassa Castle Hill’sin suuntaan”. En pitänyt tästä, en todellakaan. Huokaisin raskaasti ja olin juuri sanomassa, että tämä ei ollut minun juttuni, kun hän nyyhkäisi ja katsoi minua anovasti. ”Oh well, ehkä voin käydä siellä vilkaisemassa”, totesin. Sanat, joita tulisin katumaan.
Pakkasin mukaani vain välttämättömimmän. 35-millinen ruuvattuna D500:een, nopeita tilanteita varten. 24-70 D810:een kiinnitettynä antaisi raskasta tukea, jos sitä tarvittaisiin.
Laukkuun sujahti vielä 24-millinen, 85-millinen ja 135-millinen. Näihin tilanteisiin nuo oli hankittu. Tilanne huusi raskasta rautaa, ei mitään nintendoa. Vielä parit vara-akut, niin olin valmis. Niin valmis kuin vain kohtalostaan tietämätön idiootti voi olla.
Iso-Musti heräsi nöyrästi iltapäivänokosiltaan ja lähdimme yhdessä kohden horisontissa siintäviä vuoria ja siellä olevaa linnaa. Saavuimmekin kohteeseen ilman sen kummempia välikohtauksia ja jätin Iso-Mustin puun alle suojaan, mutta niin, että poistuminen voisi tapahtua nopeastikin ja ilman esteitä. Suuntasin kohden linnaa…
Heti portilla minulle kävi selväksi, etteä Castle Hill’sissä asiat eivät todellakaan olleet kunnossa. Tiesin välittömästi, että oli virhe tulla tänne, mutta perääntyäkään ei voinut.
Koko paikassa oli ahdistava tunnelma. Ei kuulunut lasten iloista naurua, ei aikuisten puheensorinaa. Kaikki vaikutti kuolleelta. Koko paikka vaikutti – kuolleelta. Tosin kuolleet näyttivät eläviltä. Mitä täällä tapahtuu?
Kadonneita henkilöitä tämä paikka tuntui vetävän puoleensä kuin Lievestuoreen Supermarket.
En antanut mädäntyvien ruumiiden hajun häiritä sen enempää kuin normaalistikaan. Suunnistin syvemmälle linnaan. Jostain sokkeloisten reittien perältä löysin Ruttosairaalan ja kirkon hautausmaineen. Tämä ei nyt kyllä päättyisi hyvin.
Yritin kysellä ympärillä ryömiviltä ja jäseniään pudotteleviltä olennoilta lisätietoja, mutta vastauksia ei kuulunut. Kunnes yht’äkkiä näin asiakkaani poikaystävän. Hän oli toivottavasti nähnyt parempiakin päiviä, mutta nyt habitus alkoi olemaan aika lailla hääkirkkoon sopimaton.
Olin juuri aikeissa kääntyä takaisin ja palata toimistooni kertomaan siellä odottavalle leidille huonot uutiset, kunnes huomasin hänet. Tyttö olikin seurannut minua ja havaitessaan rakastettunsa olevan täällä, oli myös päättänyt liittyä joukkoon ja odotti häntä kirkon eteisessä.
En jäänyt vihkitilaisuuteen, kun ilta alkoi pimentymään tosissaan enkä halunnut päätyä häätilaisuuden pääruuaksi. Keksin jonkun tekosyyn, jonka varjolla liukenin, hyppäsin Iso-Mustiin ja palasin sivistyksen pariin.
Huojentuneena täpärästä pelastumisestani en malta silti olla ajattelematta nuoria rakastuneita. Viisisataa vuotta yhteiseloa edessä. Voiko sen ihanampaa kohtaloa toivoa kenellekään? Yhteiseloa, lapsia, ruumisarkkuja, käärinliinoja, pääkalloja. Siitä se on hyvä elämä tehty.
Elävia kuolleita dokumentoi Nikon D500 + Sigma 35/1.4 Art ja Nikon D810 + Nikkor AF-S 24-70/2.8G + Sigma 85/1.4 Art + Sigma 135/1.8 Art