(c) Matti Remonen
All Rights Reserved
(c) Matti Remonen
All Rights Reserved
Saarenmaan kurssin jälkeen heräsin siihen, että Steve McCurryn näyttely oli enää parisen viikkoa Helsingissä. En ollut ehtinyt siellä pistäytymään, vaikka kuvat olivat olleet näytillä jo kesäkuun alusta lähtien. Ei kaikkea vaan kerkee…
Onneksi asia oli helposti korjattavissa, onhan näyttely kuitenkin Helsingin keskustassa, Taidehallissa. Sunnuntai-aamuna sitten otinkin Mustin alle ja ajoin keskustaan ja Sanomatalon parkkihalliin (Elielin/Postitalon parkkihalliin, ihan miten vaan). Nousin sieltä postin puoleisia portaita pitkin ylös ja heti ovesta astuttuani minua tervehti Helsinki parhaimmillaan: haisi kuselle ja roskia oli joka paikassa aivan järjettömästi. Ilmeisesti bilekansa käyttää postitalon Elielinaukion puoleista kivikaidetta McDonaldsin terassin jatkeena, koska koko jalkakäytävä Postitalon kulmalta Sanomatalolle oli roskien peitossa. Ja mainitsinko jo kusen hajun? Koita siinä sitten jollain brandityöryhmällä markkinoida Suomea ja Helsinkiä ulkomaalaisille. Ihan oikeesti, hei.
 Helsinki, itämeren helmi… |
 Syömässä |
No, nenääni pidellen jatkoin matkaani kansalaistorille, joka olikin aivan autio. Suomi on kyllä autioiden torien luvattu maa. Ehkä Pohjois-Korean jälkeen heti kakkosena vai olemmeko aivan ykkönen?
 Hei äiti! Kato, mul ei oo päätä… |
 Levossa |
Näiden yhteiskunnallista paatosta sisältävien tiedotteiden jälkeen olikin aika astua Taidehalliin katsomaan Steve McCurryn valokuvia. Jos nyt jollekin on epäselvää, mistä Mr. McCurry on kuuluisa, niin ainakin tästä afgaanitytön kuvasta. Kuvahan on otettu 1985 ja sittemmin Steve etsi Afganistanista saman tytön, nyt jo naisen, käsiinsä ja otti hänestä uuden kuvan. Matkasta on tietenkin tehty dokumentti ja vaikka mitä sentimentaalista hömppää. Taisihan tuohon liittyä joku huono-omatunto -kulmakin, kun Steve oli luonut maineensa ja melkoisen läjän rahaa kuvalla, eikä tyttö ollut saanut siitä mitään. Näyttelyssä tämä kuvapari oli saanut oman osastonsa, jossa ”ennen ja nyt”-kuvat olivat rinnakkain. ”Nyt”-kuvassa näkyy eletty elämä. Tosin kenelläpä ei näkyisi kahdenkymmenen vuoden jälkeen jos ensimmäinen kuva on otettu kun olet 14.
Muuten näyttely oli jaettu löyhästi neljään eri teemaan: työ, arki, uskonto ja henkilökuvat. Minuun ehkä eniten tehosivat kokonaan teemojen ulkopuolelta kuvat joissa lapset kulttuurista ja elinympäristöstä huolimatta löytävät ajan ja paikan leikkiä. On se sitten tykinraadon putki tai munkkiluostarin piha. Yllättäen henkilökuvat koskettivat ehkä vähiten, vaikka niiden ehkä pitäisi olla kaikkein vaikuttavimpia. Mielestäni näissä McCurryn maneerit tulevat liikaa esille, eikä sitä varsinaista tunkeutumista ihmisen sisimpään kuitenkaan tapahdu. Ehkä olen vain toivoton kyynikko? Tai insinööri? Voit luoda oman käsityksesi vaikka tästä tai tästä.
Jostain syystä itse tykästyin tähän kuvaan intialaisista naisista kaivamassa vesikuoppaa. Pidän erityisesti siitä, että terävyysalue on ääretön ja silti tilavaikutelma on hallittu. Kuvasta löytää koko ajan lisää yksityiskohtia ja vastakkainasetteluja.
Naiset kaivavat vesikuoppaa. (c) Steve McCurry
Pienenä kuriositteetina näyttelyssä oli viimeisen Kodakin tehtaalta tulleen Kodachrome64-filmin kuvat: Steve oli saanut rullan tosiaan suoraan tehtaalta ja näyttelyssä oli mukana melkein kaikki 36 kuvaa. Täytyy sanoa, ettei siihen settiin montaa helmeä osunut. En nyt tarkoita, että jokaisen otetun kuvan pitää olla klassikko, mutta ehkä viimeiselle Kodachromelle olisi voinut valita hieman unohtumattomampia otoksia. Robert DeNirosta otetuista kuvista kyllä käy ilmi se, että Steven kannattaa keskittyä tuntemattomien henkilöiden sielunmaiseman luotaamiseen… Toisaalta kuvissa oli heräämisen hetkikin, kun jossain vaiheessa näyttelyä tuli se normaali ”kyllähän minäkin tuon olisin ottanut”. No, Steve oli napsaissut kuvan juurikin samaisessa Grand Centralissa, jossa minäkin kävin kesäkuun alussa. Jury is still out, mutta ehkä en yritä myydä omaa versiotani neljällä tonnilla. Voi olla, että odottavan aika tulee pitkäksi.
 Grand Central by Steve (c) Steve McCurry |
 Grand Central by Me… |
Kaiken kaikkiaan hyvä näyttely, vaikka läpikulkeva tematiikka olikin ehkä hukassa. Jollei siksi lasketa ”best-of-the-best” -tyylistä esillepanoa. Joka tapauksessa Steve McCurryn valokuvauksellisia ansioita ei voi ohittaa eikä myöskään väheksyä. Ja ainahan voi itse mennä ja ottaa parempia kuvia, jos on sitä mieltä, että rahkeet riittää.
Värien ja muodon käsittelyssä Steve on omaa luokkaansa ja vaikka hän onkin väittänyt, etteivät värit ole hänelle tärkeitä, jokainen voi luoda oman mielipiteensä tutustumalla hänen kuviinsa vaikka blokin kautta.
Kaikki tässä blokissa olevat Steve McCurryn kuvat on linkitetty hänen blokistaan.
—
Lopuksi piti vielä käydä kuvailemassa itsekin Helsinkiä. Eihän sitä koskaan tiedä…
 Äitii, näätsä mut! |
 Huoh… turistit. Kahvia, Amelia? |
 Baanalla. |