---

Uusi vuosi, uudet kujeet, vanhat jorinat. Ja vielä vanhemmat kuvat. Kaikki oikeastaan alkoi siitä, kun viime keväänä tuli reissattua ihan Salon kaupunkiin katsomaan Nick Brandtin Afrikka-aiheista valokuvanäyttelyä. Tosin ei Nickillä taida oikein muitakaan aiheita olla. Sen, siis näyttelyn, innoittamana mulle jäi takaraivoon itämään ajatus, että pitäisi hankkia tuo Nickin Afrikka-trilogia. En ole oikein mikään valokuvakirjafani, vaan enemmän mulla on kirjahyllyssä tekniikkaa kuin lopputulosta käsitteleviä kirjoja. Joka varmaan sitten näkyykin juuri siinä lopputuloksen tasossa. Mutta maailma tarvitsee myös insinöörikuvaajia, muuten taiteilijat eivät erottuisi joukosta.

No, mutta siis tuossa Joulun alla tilasin Amazonista Nickin kirjat, joita on siis kaksi kappaletta. Ensimmäinen kirja sisältää trilogian kaksi ensimmäistä osaa ja viimeinen sitten sen kolmannen. Kirjojen nimet muodostavat kokonaisen lauseen, jonka Nick on siis valinnut jo joskus aikoja sitten. Tämä on siinä mielessä kunnioitettava saavutus, kun kirjat ja kuvat alkavat varsin optimistisissa tunnelmissa ja päätyvät aika lailla lopun(alun) julistukseen. Ja siis koko trilogiahan on nimeltään ”On This Earth – A Shadow Falls – Across The Ravaged Land”. Mulla menee joka kerta kylmät väreet, kun luen tuon lauseen. En nyt lähde tässä postauksessa analysoimaan noita kirjoja tai kuvia sen enempää. Pientä analyysiä löytyy siitä Brandtin näyttelystä kirjoittamastani blogauksesta ja muuten kehotan hankkimaan kirjat itse jostain omaksi tai lainaan ja uppoutumaan kuviin. Kirjojen ja kuvien laatu ei jätä taatusti kylmäksi: ehdottomasti parhaiten painetut ja tuotetut valokuvakirjat mitä minä olen tähän mennessä nähnyt. Jopa Ming Thein on kanssani samaa mieltä…

Mutta Nickistä minuun. 2012 kesällä sain mahdollisuuden lähteä itse paikan päälle kuvaamaan. Siis Afrikkaan ja osittain noihin Nickin maisemiin, eli Keniaan. Reissu oli suomalaisen valokuvaajan järjestämä ja meitä oli matkassa vain kolme asiakasta, järjestäjä Pauli ja paikan päällä mukaamme liittynyt kokki-opas-autonkuljettaja-henkivartija Mike.

Lensimme Helsingistä Pariisin kautta Nairobiin, johon saavuimme myöhään illalla / alkuyöstä. Muutaman tunnin unen jälkeen nousimme sitten jeeppiin ja suuntasimme nokan kohti Samburun kansallispuistoa. Sinne ajamisessa meni käytännössä koko päivä ja saavuimme puistoon illan edellä. Majoituksena meillä oli kupoliteltat ja sain yhden teltan ihan omaan käyttöön. Jonkun muun mielestä tuossa olisi jo ehkä ollut hieman liikaa safaria, mutta itse halusin juuri tällaista: teltassa savannilla. Minun ja leijonan välissä telttakangas. Ensimmäinen yö meni kyllä lähinnä ääniä kuunnellessa.

Aamulla sitten lähdettiin suoraan liikkeelle kuvaamaan. Herätys oli joka aamu siinä viiden maissa ja kuudelta piti olla jo liikkeellä, jotta saisimme auringon ensimmäiset säteet talteen. Paluu illalla oli aina viimeistään kello kuusi, sillä päiväntasaajalla pimeys tulee kuin katkaisimesta kääntämällä eikä pimeän aikaan saa olla enää liikkeellä. Osasta puistoja pitää olla myös ulkona ennen pimeää, Samburussa ei moista rajoitusta ollut, mutta sielläkin tuli käyttää merkittyjä leiripaikkoja. Joita ei tosin oltu maastoon merkitty mitenkään.

Samburussa pääsimme kuvaamaan norsuja ja leijonia, joista ensimmäiset kohtasimmekin heti aamusta kilometrin päässä teltoilta. Sorry guys, fast food is closed for today…

Pari päivää Samburussa ja sitten siirryimme Nakurujärvelle. Järvihän on kuuluista tuhansista Flamingoistaan, jotka värjäävät koko järvialueen vaaleanpunaiseksi. Meidän tuurillamme tietysti paikalla ei ollut kuin kolme Flamingoa, kun vedenpinta oli normaalia korkeammalla.

Sen sijaan Nakurujärven luonnonpuistossa oli ja on sarvikuonoja, jotka on siirretty sinne turvaan salametsästäjiltä. Nakurun puistoalue on aidattu, joten sinne ei pääse kuin valvotuista porteista. Ja paikalla partioi koko ajan Rangereita AK-47:lla varustettuina. Itse asiassa kaikki näkemämme Rangerit olivat vahvasti aseistettuja ja esimerkiksi pankkien ovilla seisoi aina useampi konetuliasein varustettu vartija. Etälamautinmarkkinat ovat vielä melko kyntämätön kaski Keniassa.

Nakurussa tapasimme myös ensimmäiset kirahvit. Ja paviaanit. Niitä oli siellä paljon. Leiripaikallakin niitä oli ainakin kahdenkymmenen paviaanin lauma. Se teki melko villin fiiliksen, kun piti kävellä lauman läpi matkalla vaikka vessaan. Kun ei yhtään osaa lukea paviaania, että väistääkö se vai ei. Ja jos minä väistän, niin onko se alistumisele. Paviaania vastaan nyrkkitappelussa ei ole kuin yksi tulos.

Nakurun jälkeen siirryimme Hell’s Gaten luonnonsuojelualueelle. Se on vanhoilla Masai-heimon mailla ja itse asiassa Masaiden ylläpitämä. Hell’s Gate on yksi harvoista Kenian puistoista, joissa saa ja voi jalkautua, koska siellä ei ole isoja petoeläimiä, kuten leijonia. Sen sijaan hyeenoja on, joten ihan pelkästään hyvään tuuriin ei sielläkään kannata luottaa. Hyeenathan ovat ravintoketjusta heti Leijonasta seuraava. Ylöspäin. Hyeenat syövät Leijonia. Hell’s Gaten alueella pääsimme kokeilemaan myös seeprojen kuvaamista. Se oli todellä lähinnä kokeilemista, sillä ne eivät päästä kovin lähelle.

Hell’s Gatella kävimme myös kävelemässä kalliouomassa, jossa sadekautena raivoaa joki. Siellä on kuvattu mm. Tähtien Sodan Episodi 1:n kanjonikuvat. Kävely on aika lailla turistireissu ja mukaan tulee aina Masai-heimon edustaja. Tosin tuolla nuo tulonlähteet ovat sen verran harvasa, että mielelläänhän sitä tukee paikallista heimoa. Hell’s Gaten puisto on innottanut myös Disneyn Leijonakuninkaan kuvittajia.

Hell’s Gatelta siirryimme sitten Masai Maraan, ehkä kuuluisimpaan Kenian luonnonpuistoista. Masai Mara on juuri se paikka, johon valtavat gnu- ja seepralaumat kulkevat aina sadekauden alkaessa Tansaniasta. Ja Mara-joki on se joki, jonka eläimet ylittävät vahkoontuneina krokotiileja väistellen.

Masai Marassa meillä oli ihan lodget, eli kiinteät majat. Samoin itse leirialue oli erotettu aidalla varsinaisesta puistosta, jonne kuljettiin erillisen portin kautta. Sinänsä portit, ym. olivat enemmän koriste, koska savannia sitten riittää Tansaniaan asti ja yli.

Masai Marassa asuu myös Masai-heimoja ja Miken kavereita olikin siinä leirin vieressä. Pääsimme tutustumaan paikalliseen Masai-kylään, joka on siis  muutaman majan muodostama aidattu alue. Siellä sitten heimo asuu kotieläimien ja lapsiensa kanssa. Päivisin lehmät viedään laiduntamaan ”kylän” ulkopuolelle, mutta yöksi ne tuodaan aina takaisin. Joka tarkoittaa sitä, että kylän piha-alue on aika lailla päällystetty lehmän lannalla. Jota on sitten paljon ja maatumisen eri-asteissa. Myös kärpäsiä on ns. riittävästi. Itse asiassa kylä oli ainoa paikka koko Keniassa, jossa kärpäsistä oli jotain riesaa.

Ostimme sitten kyläläisiltä kilipukin meille ruuaksi. Viidelläkymmenellä eurolla saimme paitsi lihaa, niin myös perinteisen teurastusnäytöksen. Ja tietysti kilinverta juodakseen. Viisikymppiä oli tosin liian pieni raha, jotta olisimme ihan kaikki herkut saaneet pitää itse. Esimerkiksi kilin pötsin teurastaja-Masait söivät itse. Maistoin sitä n. neliösentin kokoisen palan ja puolestani saivat herkun kyllä pitääkin… Mike sitten ripusti nyljetyn kilin roikkumaan puusta ja odottamaan iltaa. Itse kilin liha oli varsin herkullista. Ainakin se oli tuoretta, luomua ja lähiruokaa.

Aikanaan kaikki sitten loppuu ja palasimme Nairobiin. Siellä meillä oli ihan hotellimajoitus. Seuraavana päivänä vierailimme vielä Nairobissa olevassa luonnonpuistossa, jossa piti olla suippohuulisarvikuonoja. Emme niitä onnistuneet bongaamaan, mutta muutenkin oli niin perkeleen kylmä, että onneksi kotimatka pohjoisen lämpöiseen oli lähellä. Itse olin aina aiemmimn jotenkin kuvitellut, että Keniassa ja Nairobissa on jatkuva helle – päiväntasaajalla kun ollaan. Katin kontit, korkein lämpötila koko puolentoista viikon matkan aikana oli ehkä 25 astetta ja matalin taisi olla viisi.

Jaa-a, näin on päästy Nick Brandtin Afrikasta minun Afrikkani kautta taas loppuun. Kuten tuolla alussa kirjoitin, on Nickin ennusta Afrikan suureläinten tulevaisuudesta aika lohduton. ”Across The Ravaged Land”-kirjan 2013 kirjoitetuissa alkusanoissa hän ennustaa, että seuraavan viidentoista vuoden sisällä tulemme näkemään joidenkin lajien lopullisen sukupuuton. Esimerkiksi norsuja metsästetään norsunluun ja siitä tehtävän potenssi”lääkkeen” vuoksi vuosittain n. 35 000 kokonaispopulaation ollessa n. 500 000 (lähteestä riippuen). Jossain vaiheessa populaatio saavuttaa alimman kriittisen pisteen, josta ei ole enää paluuta. Suippohuulisarvikuonolla se lienee jo saavutettu. Toisaalta muistan lapsuudesta, kun joutsenen näkeminen oli harvinaisempaa kuin Jeesuksen. Ja susia oli vain Punahilkassa. Nyt molempia tapaa Sipoon korvissa ja lammilla jos ei nyt joka päivä, niin joka toinen kuitenkin.

Kalustona mukana oli kaikki mitä lähti. En nyt enää muista kaikkea, mutta runkoina oli Nikon D800E ja Nikon D300. Objektiiveja sitten reunasta reunaan, Nikonin Holy-trinity + 200-400 ja jotain primejä. Behind-the-scenes -kamerana Sony NEX-5N + SEL18200 suttutsuumi.

[envira-gallery id="7452"]

---

Previous Post

Työväenmarssilla

Next Post

Ydinlaskeuma Neljä

---