---

Turussa on koko kesän ollut näytillä ranskalaisen taiteilijan Jacques Henri Lartiguen valokuvanäyttely. Jos et ole kuullut ko. kuvaajasta koskaan aiemmin mitään, ei se ole suurikaan ihme, sillä Jaakko oli ensisijaisesti taidemaalari ja vasta toiseksi (harraste)valokuvaaja. Hänen valokuvansa ”löydettiin” vasta hänen ollessaan lähes 70-vuotias. Kuvat päätyivät sitten Life-lehteen ja loppu onkin historiaa, kuten tavataan sanoa. Ehkä minutkin löydetään kun olen seitsemänkymppinen. Todennäköisesti dementoituneena mustikkametsästä, mutta kuitenkin.

Turun näyttelyyn on otettu Jaskan kuvia vuosisadan alusta aina viisikymmentäluvulle ja ne kaikki, tai ainakin lähes kaikki on otettu Ranskan Rivieralla tai siitä lähistöltä. Jasu rakasti joutilaisuutta ja yläluokkaista menoa. Joka kyllä kuvista näkyykin. Jollei olla rannalla, ollaan pelaamassa tennistä. Kuvista kyllä paistaa läpi sellainen ”Mennyt maailma” TV-sarjan tunnelma ettei mitään rajaa. No, jonkunhan senkin on pitänyt dokumentoida. Sillä aikaa kun Suomessa painettiin talvisotaa.

Sodasta puheenollen: odotin näyttelyssä, että minkälaista kuvaa herra oli ottanut saksalaismiehityksen aikana, mutta näyttelyyn ei ollut osunut kuin muutama kuva sotavuosilta. Eikä niissäkään näkynyt muuta kuin Rivieraa ja Antibesia. Kaksi kuvaa oli otettu unkarilaispakolaisista vuodelta 1957. Että miksikään kriittiseksi ajankuvaajaksi ei Henriämme voi luonnehtia. No, meneehän siinä Pastiksesta maku, jos joutuu miettimään kaikenlaisia joutavuuksia.

Vaikka kyse olikin harrastekuvaajasta niin taiteilijan ote ja visuaalinen silmä näkyy kuvista: sommittelut ovat napakoita ja kuvissa on yleensä selvä kohde. Vaikka sitten se olisikin vaimo Bibi, josta taisi olla pari seinällistä vedoksia. Tosin Jack ottikin aikanaan n. 150 000 kuvaa, joista teki 50 000 sivua päiväkirjamerkintöjä… ja sitten sanotaan, että digiaikana kuvia kertyy liikaa. Tuossa alkaa olemaan yhden keskikokoisen hopeakaivoksen verran tavaraa kansien välissä ja viemäriin ajettuna.

Vaikka kuvat ovatkin visuaalisesti ok, niitä ei voi oikein luonnehtia kovin osallistuviksi tai katsojaan kontaktia ottaviksi. Ne ovat enemmän sellaisia kivoja facebook-kuvia ajalta ennen sähkölamppua. Ei mikään ihme, että näyttelyn tunnuksiksi on valittu juuri ne kaksi kuvaa, joissa muodostuu edes jonkinlainen yhteys kuvan ja katsojan välille.

Loppua kohden kuvat sitten käyvät omalla tavallaan henkilökohtaisemmiksi ja omaa olemassaoloa pohdiskeleviksi. Kuvissa esiintyy enää henkilön varjo ja Jacques totesikin ”Niin kauan kuin minulla on varjo (minä elän)”.

Kaiken kaikkiaan ihan käymisen arvoinen näyttely. Jollei tuon pohjalta saa itseään houkuteltua Turkuun, niin löytyyhän sieltä vielä muutakin. Kuten vaikkapa Aboa Vetus, joka meiltä jäi seuraavaan kertaan.

Kyl määki turuus kera Sony kuustonnisen ja Sony Zeiss 24f18

---

Previous Post

Hämeen linnassa Hämeenlinnassa

Next Post

Taidetta yössä

---