---

Oli elokuu 2003 ja perheen nuorimmainen oli kohta aloittamassa koulutiensä, kun naapurin kuistilla oli lasten muoviamme, jossa oli pieniä kissanpentuja. Pennut olivat vasta viisiviikkoisia, siis aivan liian nuoria luovutettavaksi mihinkään. Mutta niiden emo oli jäänyt auton alle ja kuollut. Pennuilla oli jäljellä vain huonoja vaihtoehtoja: joutua eroon sisaruksistaan vieraaseen kotiin tai joutua lopetettavaksi. ”Minä olen valinnut teille tämän oranssin. Se sopisi teidän sisustukseen” sanoi naapuri. Yht’äkkiä meillä oli kissa. Kissan nimeksi tuli ”Vanttu”. Se oli tyttären valinta.

Vanttu muutti meille. Ja meidät. Tai ainakin minut. Enemmän kuin tiesin silloin tai myöhemminkään. Ennen kuin se oli ohi.

Vuodet vierivät, lapset kasvoivat ja Vanttu seurasi mukana. Kesälomilla vuokramökeille ja talvella Vuokattiin. Autossa matkustaminen ei koskaan ollut kovin mukavaa ja viimeistään ensimmäisessä mutkassa piti oksentaa. Tosin eipä se paljoa eronnut siitä mitä lapset aiemmin. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun autoa on siivottu oksennuksesta. Kissan tai lasten.

Vantusta kasvoi varsin iso kissa. Ja kiltti. Jos eläimestä voi sanoa kiltti. Eivät ne oikeasti ole kilttejä tai pahoja. Ne ovat eläimiä. Vanttu ei kuitenkaan koskaan rikkonut mitään. Tai raapinut huonekaluja. Valjaisiinkin se tottui. Tosin se oli varsinainen tahtojen taistelu. Vantussa oli sen verran vapaana syntyneen geenejä, että veri veti ulos. Mutta ulos ei päässyt, jollei laittanut päälleen niitä vihattuja valjaita. Parin raavittuja käsivarsia vaatineen ”neuvottelun” jälkeen Vanttu tyytyi siihen, että ulos pääsy oli kahleiden arvoista. Sen jälkeen valjaiden laitossa ei koskaan ollut mitään ongelmaa. Valjaat oli kiinni koiran flex-hihnassa, joka sitten kiinnitettiin pyykinkuivausnaruun tai johonkin ovenkahvaan.

Ulkoilua Vanttu rakasti. Ei haitannut vaikka satoi tai oli pakkasta: ulos oli päästävä. Ja sinnehän mentiin. Kesällä meni koko päivä ulkona torkkuessa. Talvisin sitten lyhyempiä aikoja kerrallaan. Mutta pieni pakkanen ei haitannut. Vain märkää räntää Vanttu vihasi.

Ulkona sitten Vanttu seurasi mitä ympärillä tapahtui. Välillä otettiin yhteen naapuruston vapaana liikkuvien kissojen kanssa. Välillä kiusattiin ohi meneviä koiria. Eritoten naapurien koirat olivat vapaata riistaa ja suuren ilon aihe. Hiiri ja pikkulintukanta koki myös pientä harvennusta. Tosin jos jää narussa kiinni olevan kissan pyydystämäksi, voi katsoa että vika on toisessa päässä.

Näin meni vuosia. Ja vuosia. Kunnes yhtenä viikonloppuna Vanttu tuntui tosi vaisulta. Maanantaina töihin lähtiessäni huomasin, että nyt tilanne on huono. Vanttu ei ollut liikkunu koko yönä siitä mihin se illalla oli jäänyt. Yleensä se nukkui sängyssä minun jalkopäässäni. Nyt se oli maannut olohuoneen nojatuolissa koko yön, eikä ollut syönyt ruokaansakaan. Päivällä varasin eläinlääkärin. Iltapäivällä sitten laitoin Vantun kuljetuslaatikkoon. Tiesin, että kaikki ei ole hyvin, kun se ei koko matkan aikana tehnyt muuta kuin makasi laatikossa.

Lääkäri totesi, että mahassa tuntuu jotain. Otettiin kuvat. Mahassa oli suuri kasvain. Soitin koko perheen paikalle… Vanttu, me kaikki kaipaamme sinua niin.

Heti ensin olin sitä mieltä, että en halua enää uutta kissaa tai muutakaan eläintä. Mutta kotiin tultuani ymmärsin, että en pysty.

Ensi viikonloppuna menemme hakemaan Seinäjoelta Mörrin. Mörri, pelasta mut.

Heikosti tajuan mä elämisen taikaa
Pelasta minut jos sinulla on aikaa
Pelasta mut, Pelasta mut

Kiitävänä hetkenä yksi kissa opetti minulle enemmän minusta kuin mitä olen oppinut elämässäni sitä ennen.

---

Previous Post

Aurinko lähti @Aurinkolahti

Next Post

Kuvat, vaan ei Kamerat

---