---

Mulla on ollut jo vuosia suunnitelmissa mennä kuvaamaan Merihakaan tyyliin Hannes Heikura. Koska kuitenkin Merihaka on kovin kaukana ja auki vain Valtion Virastoissa Noudatettavana Työaikana, niin tämä on jäänyt. Toki tietysti oma henkinen ja fyysinen laiskuus on myös ollut osallisena tässä yhtälössä.

No, nyt kuitenkin kohtalo järjesti asian niin, että TSL:n valokuvauslinjalla Patrik Rastenberger päätti, että osana arkkitehtuurikuvausta menisimme kuvaamaan Merihakaan. No mikäpäs siinä.

Otin mukaan vanhan sotaratsun Nikonin D810:n ja muutamat primet. Mutta jälki-ideana otin myös mukaan IR-konvertoidun NEX-5N:n varustettuna ylivertaisella 18-55/3.5-5.6 tsuumilla ja 720 nm IR-suotimella.

Ja lopputulema oli se, että julkaisuun päätyivät nyt tällä kertaa vain nämä IR-kuvat. Ne jotenkin sopivat tuon paikan kuvaamiseen.

Merihaka on kyllä varsin kummallinen paikka. Betonia ja betonia. Merenrannalla. Vastaavaa on ehkä koettu aikanaan Normandiassa. Ainakin betonin ja meren suhde on aika lailla sama. Tosin konekiväärit puuttuvat.

Mutta on kyllä hyvin mielenkiintoinen paikka. Korkeita torneja, jotka pakottavat tuulen puhaltamaan pitkin rakennettuja väyliä. Ja puhaltaahan se. Merenrannalla. Vihreää lähinnä (betonisissa) kukkaruukuissa.

Ennen sukeltamista betoniviidakkoon, otin parit kuvat myös ravintola Meripaviljongista, joka myös toimii mukavasti infrapunalla kuvattuna.

Tosiaan betonissa piehtaroi Sony NEX-5N + SEL1855

---

Previous Post

Luontoa koko rahalla

Next Post

Kesä ja kirsikat

---