Ja mennääs nyt Aasiaan

huhti

2014

Ja mennääs nyt Aasiaan

Koska Pääsiäinen – tuo kristinuskon suurin juhla heti Joulun jälkeen – oli tulossa, niin päätimme lähteä juhlistamaan sitä Istanbuliin. Onhan Turkki kuitenkin leimallisen Islamilainen valtio, joten mikäs sen parempi paikka viettää tämä kristillinen juhla. No, vakavasti ottaen, olen vieraillut Istanbulissa syyskuussa 2000 työmatkalla. Silloin jäi yksi iltapäivä aikaa tutustua kaupungin nähtävyyksiin ja ihan kaikkea ei ehtinyt kiertää parissa tunnissa. Siitä jäi kuitenkin alitajuntaan sellainen ajatus, että tänne pitää tulla toistekin. En ole Turkissa vieraillut tuota lyhyttä Istanbulin reissua lukuunottamatta, joten mitään kokemuksia myöskään Turkin lomakohteista ei ole.

Helsingin Sanomissa oli alkutalvesta artikkeli Istanbulista ja siitä sain kimmokkeen varata matkan Pääsiäiseksi. Neljä yötä perillä kuulosti juuri hyvältä matkan pituudelta ja kun Turkish Airlanes myös lentää suoraan Helsinki-Vantaalta Istanbuliin ja vielä järkevillä aikatauluilla, niin ei muuta kuin liput ja hotellit varaukseen. Tuosta lentoyhtiöstä vielä sen verran, että muistan kun silloin vuonna 2000 lensimme Istanbuliin, niin suoria lentoja Helsingistä ei ollut. Ainoa järkevä reitti meni Zürichin kautta ja sen piti olla Swissairin lento. Olin vakaasti päättänyt, ettei minua mihinkään turkkilaiseen kikottimeen saa sisälle. Eihän nuo idän ihmeet kuitenkaan pysy ilmassa. No, lento oli tietysti ns. code-share ja Zürichissa lentoyhtiö vaihtui juurikin TA:ksi. Hämmästys oli suuri, kun pääsin koneeseen ja varsinkin kun koneessa alkoi tarjoilu: stuertti (siellä oli vain miespuolisia ”lentoemäntiä”) tuli ja avasi pöydän, laittoi sille pöytäliinan ja kattoi ruokailuvälineet ja juomalasit ennen kuin ruoka tarjoiltiin jokaiselle erikseen. Joo, lensin silloin business-luokassa, mutta silti: ei tuollaista palvelua saanut missään Euroopan-linjoilla. Sen jälkeen olen ollut TA:n suuri fani, eikä palvelu nyttenkään pettänyt, vaikkei pöytäliinoja sikaosastossa ollutkaan. Perinteinen GT:kin oli Tonicia Ginillä. Ilmeisesti Islam ei opeta annostelemaan viinaa mitta-astialla…

Pittoreski näkymä huoneesta

Aikanaan sitten saavuimme Kemal Atatürkin kentälle ja sieltä sitten taksilla hotelliin. Hotellimme sijaitsi kaupungin vanhassa osassa aivan akveduktin vieressä. Ja moskeijan. Ensimmäisiä on helpompi välttää, kuin jälkimmäisiä. Akvedukteja lienee jäljellä tuo yksi pätkä, mutta moskeijoita Istanbulissa on viimeisen laskemisen jälkeen… paljon. No, ei siinä mitään. Onpahan katseltavaa. Hotelli oli aivan juuri remontoitu. Itse asiassa niin juuri, että duuneja vielä viimeisteltiin. Näkymä huoneesta ei nyt mitenkään kirvoittanut runolliseksi, mutta ei tuonne nyt varsinaisesti oltu hotelliin menty aikaa viettämään. Joten ”hyvin” nukutun yön jälkeen läksimmekin heti kaupungille. Yöunta hieman tosin katkoi viiden jälkeen tapahtunut rukouskutsu. Emme vastanneet siihen, vaan käänsimme kylkeä.

Päivä 1

Aamusta lähdimme siis radalle. Ensimmäisenä kohteena oli suuri basaari. Ja se on nimensä mukaisesti suuri. Odotimme jotain Tallinnan Mustamäen torin tyyppistä viritystä kertaa kymmenen, mutta paikka yllätti meidät positiivisesti. Ensinnäkin siellä oli varsin siistiä, toiseksi itse kauppakojut/syvennykset olivat hyvin laadukkaasti toteutettuja ja kolmanneksi myyjätkään eivät käyneet kimppuun edes sitä vertaa kuin tuossa lahden toisella puolen. Toki jos pysähtyi kohdalle, niin kyllähän sieltä myymään tultiin. Ja jos kysyi hintaa, niin myyjän mielestä kaupat oli jo tehty, vain hinta oli auki. Perus-tinkimisvara näytti olevan sen 35-40%, tai näin sen itse ainakin tulkitsin, kun meille meinasi yhden kauppiaan kanssa tulla riitaa viidestä liirasta (1TL = 0,38€).

Basaarissa meni sitten puoli päivää kävellessä ja ihmetellessä. Mitä nyt käytiin välillä juomassa pakolliset turkkilaiset kahvit ja hieman myöhemmin haukkaamassa kebapit. Kun kerran Turkissa ollaan. Sen kyllä huomasi melko pian, että oltiin islamilaisessa maassa: alkoholia ei ole kovin vapaasti saatavilla. Olo oli vähän kuin Suomessa: olutta sai pubeista ja ravintoloista, mutta ei kebap-kioskeista eikä kahviloista. Asia ei kyllä suuremmin haitannut, ei tuonne asti oltu lennetty ryyppäämään.

Iltapäivällä sitten kiertelimme Hagia Sofian ja Sinisen moskeijan tuntumassa menemättä kuitenkaan sisälle. Asiassa auttoi se, että esimerkiksi Hagia Sofiaan oli parin sadan metrin jono… Istanbulissa kannattaa ostaa erillinen kolmen päivän museopassi, jolla pääsee maarättyihin museoihin jonon ohi. Rahallista hyötyä passista ei ole, pikemmin päin vastoin, jos ei kierrä kaikkia siihen kuuluvia museoita. Mutta raha on äkkiä tienattu takaisin sillä, ettei lomaa tarvitse viettää jonossa seisten. Hagia Sofian edustan museopassijonokin oli varmaan puolen tunnin mittainen, joten päätimme lähteä katsomaan mitä Topkapin palatsialue meille tarjoaisi. Istanbulissa on näin keväisin tulppaanifestivaalit ja siellä on useita puistoja, joihin on istutettu yhteensä miljoonia tulppaaneja. Varsinainen prime-time alkoi olla jo ohi, mutta jotain sentään oli jäljellä Topkapin yhteydessä olevassa vanhassa palatsin puistossa. Ja kun museot olivat menossa kiinni, ei lippuluukuillakaan ollut enää jonoa, joten saimme museopassit ostettua ilman turhaa seisoskelua. Puistoalueen katsastamisen jälkeen kello alkoi lähestyä lukemia, jotka mahdollistivat suunnan kääntämisen kohti hotellia ja ensimmäinen päivä oli pulkassa.

Päivä 2

Paikallinen tupakkakioski

Seuraavana aamuna treffasimme hotellin alakerrassa Jyrkin, joka oli tullut illalla Helsingistä. Myös Niinan piti tulla, mutta viimehetken sairastuminen oli valitettavasti tehnyt hänen matkansa mahdottomaksi. Jyrki kuitenkin päätti tulla ilahduttamaan meitä ja katsomaan, ettemme eksy huonoille teille. Tänään ohjelmassa oli museokierrokset ja kiertoajelu. Ei tänne lomailemaan oltu tultu. Suunnistimmekin ensin suoraan Hagia Sofian eteen ja ohitimme sinne jo muodostuneen n. sadan metrin jonon komeasti sisäkaarteen puolelta. Ohittamisessa auttoi tämä museopassi.

Hagia Sofiahan on alunperin 500-luvulla rakennettu kristinuskon kirkoksi. Silloinhan Istanbul, tai siis Konstantinopoli, oli Itä-Rooman keskus ja pääkaupunki. Sittemmin – 1400-luvulla tapahtuneen kaupungin valloituksen jälkeen – kirkosta tuli moskeija. Jos ei muuta, niin täytyy myöntää, että muslimeilla on kyllä järki päässä: miksi hajottaa hyvä rakennus ja sitten rakentaa tilalle uusi. Itse Hagia Sofia on sisältä itse asiassa melko karu. Seinillä ja katoissa on vielä jäljellä kristinuskoon liittyviä kuvia ja aiheita. En tiedä, ovatko aikanaan olleet peitossa, kun rakennus on toiminut moskeijana. Nythän se on pelkästään museo.

Aasialaiset veneet

Hagia Sofiasta selvittyämme hyppäsimme aukion reunalla odottavaan kiertoajelubussiin. Olimme ostaneet liput jo Suomesta, joten niistäkään ei tarvinnut huolehtia. Kyseessä oli ns. hop-on, hop-off -kiertoajelu, jossa bussista voi poistua erikseen määrätyillä paikoilla ja jatkaa sitten matkaa toisella bussilla. Istuimme kyydissä Bosporinsalmen sillan yli ja jäimme pois Aasian puolella. Näin sitä vain vaihdettiin maanosasta toiseen, eikä kukaan kysellyt passia tai hammasharjaa. Aasian puoli näytti huomattavasti hiljaisemmalta kuin Euroopanpuoleinen osa Istanbulia. Kiertelimme siellä hetken, kävimme syömässä friteerattuja sardiineja ja palasimme bussilla takaisin sinne Eurooppaan. Jäimme sitten lopullisesti kyydistä pois Egyptiläisen Basaarin (jota myös maustebasaariksi kutsutaan) kohdalla. No, maustebasaarissa oli… ta-daa: mausteita. Kaikenlaisia ja kaikissa muodoissa. Ja myyjät niitä meille halusivat tyrkyttää. Jotain meille nyt sitten tarttui mukaan. Kuten vaikka aina eksoottista currya. Sitähän ei Suomesta saa kuin tiskin alta ja Ladan perähutlaarista Malmin torilla öisin kolmen ja neljän välillä.

Maustebasaarista lompsimme takaisin kohden Hagia Sofiaa ja Sinistä moskeijaa (Sultanahmetin moskeija). Siinä välissä Jyrki johdatti meidät jonnekin ihme majataloon ja sen yläkerrassa olevaan baariin. Olutta kyllä jo tekikin mieli. Ja mikäs siinä oli ohrapirtelöä nauttiessa, kun samalla taustalla näkyi Hagia Sofia. Tuhatvuotista kulttuuria ja hieman tuoreempaa olutta. Nam.

Olusien jälkeen suunnistimme kohden Sinistä moskeijaa. Moskeijahan on ihan normaalissa käytössä, mutta avoinna myös turisteille jumalanpalvelusten ulkopuolella. Ihan niin kuin kirkotkin täällä koto-Suomessa. Jotenkin vain se tuntuu aina arveluttavalta tunkea toisen kulttuurin pyhiin paikkoihin. No, joka tapauksessa, Sinistä moskeijaa ei ole turhaan ylistetty: se on varsin vaikuttavan näköinen sisältä. Tosin tuo nyt oli ainoa varsinainan moskeijakokemus tältä reissulta, joten en tiedä miten Sininen moskeija sijoittuu yleisessä moskeijoiden kauneusrankingissa, mutta ilmeisen korkealle, kun se aina muistetaan mainita. Moskeijan nimi ja sininen väri tulee sinisistä ikkunapaneleista ja sinisistä katon koristuksista. Meillä ei ollut paljoa aikaa viettää tuolla, kun jumalanpalvelus oli alkamassa, joten meidät hätisteltiinkin sieltä ulos samalla kun rukouskutsu alkoi kuulumaan. Mun täytyy kyllä sanoa, että tuo rukouskutsu saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää. Varsinkin kun se kuuluu useasta moskeijasta yhtäaikaa.

Siinä se päivä sitten olikin käsiteltynä. Illalla taisimme käydä jossain vetäisemässä kebapit ja sitten hotellille nukkumaan.

Jaa-nii, pienenä detaljina kun tulimme pois hotelleille päin, niin otimme raitiovaunun. Voin kertoa, että ne ovat täynnä. Siis oikeasti sinne tungetaan väkisin sisään. Nyt tiedän miltä tuntuu olla japanissa metrossa.

Päivä 3

Taas se helvetin äijä sieltä tornista herätti 5:28. On se nyt kumma… No oikeastaan ei tuo suuremmin häiritse. Itse asiassa tuntuu aika jylhältä ajatella, että tuo ensimmäinen rukouskutsu noudattaa auringonnousua, joten islamilaisessa maailmassa samalla kun auringon raja kulkee pitkin maapalloa, minareeteista alkaa sen myötä kaikumaan sama kutsu. Tämän kun saisi visualisoitua äänen kanssa, niin se olisi aika hurja pätkä.

Aamiaisen jälkeen pamautimme taas radalle ja suuntana oli Yerebatan Sarayi, maanalainen vesisäiliö. Se sijaitsee Hagia Sofian välittömässä läheisyydessä kadun toisella puolella. Sisäänkäynti on hieman piilossa, mutta parinsadan metrin jono paljastaa oikean paikan. Kun ei täällä ole ilmaista viinaakaan jaossa, niin yleensä jono vie museoon. Vesisäiliö on rakennettu 500-luvulla, eli on Rooman ajan peruja. Itse asiassa Roomassa ymmärrettiin linnoituskaupunkien vesihuollon päälle ja sen tähden näitä vesisäiliöitä ja akveduktejakin on aikanaan tehty. Ja samasta syytä Konstantinopoli säilyi ensimmäiset tuhat vuotta valloittamattomana. Toki 16-metriset muurit auttoivat, mutta jos ei ole ruokaa ja vettä, ei muurit auta.

Mutta siis pikakelaus tuhatviisisataa vuotta eteenpäin ja vesisäiliön jonoon. Jono oli heti aamusta parikymmentämetrinen, mutta se veti aika nopeasti ja pääsimme sisälle itse säiliöön. Säiliön pohjapinta-ala on n. 140 x 65 metriä ja 13 metriä ylempänä olevaa kattoa tukee 336 marmoripylvästä. Säiliö on aikanaan vetänyt 80 000 kuutiometriä vettä. Vertailun vuoksi Roihuvuoren vesitorni vetää 12 600 kuutiota… tuo on siis yli 6 Roihiksen vesitornia! No, tällä hetkellä vettä ei ole ihan noin paljoa, vaan sitä on noin puolisen metriä pohjalla malliksi ja karppien iloksi. Karpit olivat kyllä sen verran pulskassa kunnossa, että joko niitä ruokitaan säännöllisesti tai sitten innokkaat turistit tuiskahtelevat veteen niiden syötäviksi aika-ajoin.

Vesisäiliön jälkeen vuorossa oli varsinainen palatsialue, Topkapi. Tietysti suuntasimme ensimmäiseksi haaremiin, jonne on erillinen pääsymaksu. Pettymyksekseni minulle varsin pian selvisi, että haaremi ei ole enää aktiivikäytössä. Siinä meni nekin liirat kankkulan kaivoon. Yllätys oli se, että varsinaisen asuin, ym. -tilat sijaitsivatkin aikanaan haaremin alueella. Ja muu palatsi taisi sitten olla vain edustuskäytössä. No, kyllä minäkin – jos valita saisi – asuisin ehkä mieluummin haaremissa kuin jossain kalsassa palatsissa. Palatsi oli ”ihan ok”, mutta ei mitenkään ylitsevuotavan hieno, jos vertaa vaikka Pietarin palatseihin. Kaakeliteollisuus on kyllä aikanaan kukoistanut tällä maailmankulmalla. Sen verran on kylpyhuonekaakelia vedetty seiniin. No, helppo pitää puhtaana…

Haaremin jälkeen kävimme vielä katsastamassa palatsin aarrekammiot, jossa sitten olikin mitä upeampia jalokiviä ja koruja. Suurin osa oli aikanaan sulttaaneille lahjaksi tuotuja arvoesineitä. Kokoelman ehkä arvokkain, tai ainakin kuuluisin esine lienee Topkapi-tikari. Valokuvia ei arrekammioissa saanut ottaa.

Palatsisession jälkeen olikin jalat sen verran puuduksissa, että otimme tähän kohtaan toisen turistibussikierroksen. Edellinen kierroshan oli suuntaunut Bosporinsalmen toiselle puolelle. Tämä toinen kiersi kultaisen sarven. No, nyt on sekin nähty.

Illalla otimme (Jyrki otti) tavoitteeksi vierailla vielä uuden Istanbulin puolella ja otimme suunnaksi Taksim-aukion. Menimme ensin raitovaunulla ja sen jälkeen nousimme ylös kukkulalle funicular-junalla. Se on tunnelissa jyrkkää mäkeä kulkeva ”juna”, joka itse asiassa liikkuu vaijerin avustamana. Samanlaiseen ihmetykseen olen aikanani tutustunut Itävallan Kaprunissa. Istanbulissa ei kyllä voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, kuinka uusia kaikki julkisen liikenteen vehkeet olivat. Täällä on kyllä poltettu rahaa raitiovaunuihin ja muihin melko isolla kädellä. Tosin, niiden käyttökin oli melkoisen runsasta, joten investoinnit lienevät varsin oikeaan osuneita.

Kun nousimme Taksim-aukiolle, siellä oli menossa pienimuotoinen mielenosoitus tai joku joukkokokous. Paikalla oli ehkä n. 50 henkilöä ja heitä vastassa parikymmentä mellakkapoliisia kypäröineen ja kilpineen. Sen kummempaa liikehdintää ei ollut, mutta selkeästi poliisit estivät väen liikkumisen määrättyyn osaan aukiota. Syytä en tiedä. Heti seuraavan kulman takana oli konetuliaseella varustettu poliisi vartioimassa paria joukkojenkuljetusautoa ja yhtä panssaroitua mellakka-autoa, jossa katolla oli vesitykit ja valonheittimet. En jostain syystä ottanut tästä muodostelmasta valokuvaa. On meinaan tuo ”Keskiyön pikajuna” sen verran tuoreessa muistissa.

Kävelimme aukiolta lähtevää pääkatua pitkin ja kävimme matkalla syömässä. Paluumatkalla oli tarkoitus ajaa historiallista metroreittiä pitkin, mutta se oli sulkeutunut jo kahdeksalta illalla. Joten palasimme samaa tietä takaisin, kuin olimme tulleetkin ja päivä oli taputeltu.

Päivä 4

Lähtöpäiväkin koitti. Meillä oli muutama tunti aamulla aikaa käydä katsomassa lähinäkymiä. Ainoa varsinainen nähtävyys oli vieressä oleva akvedukti, joten suuntasimme sinne. Matkalla törmäsimme pariin kengänkiillottajaan ja hetken herpaantumisen vuoksi minulla on nyt pohjoismaiden kiiltävimmät purkkarit. Kyllä nämä pojat myydä osaa…

Lähdön aikakin koitti ja suuntasimme kentälle. Muuten lähtöselvitys meni ihan ok ja kivuttomasti, mutta passintarkastukseen oli tunnin jono… Kannattaa varata aikaa kentälle mennessä. Kentän tax-free oli aika peruskamaa ja suhteellisen kallis verrattuna vaikkapa Helsinki-Vantaaseen. Mutta ei kuitenkaan niin kallis, etteikö yksi raki-puteli löytänyt tietään matkatavaroihin.

Sillä aikaa kun me matkustelimme Suomeen, oli Jyrki mennyt Istanbulissa Hamamiin, eli paikalliseen kylpylään… se jäi minulta vielä kokematta. Ehkä ensi kerralla.