(c) Matti Remonen
All Rights Reserved
(c) Matti Remonen
All Rights Reserved
Toisen päivän kohdalla muutin suunnitelmia alkuperäisestä ja päätin mennä käymään Sõrven majakalla. Se on tuttu kohden jo edelliseltä reissulta. Matkan varrelle oli kerätty kuitenkin muitakin kohteita.
Reitti Kuressaaresta Sõrveen on melko suoraviivainen: tietä 77 pitkin, kunnes ollaan perillä. Siinä reitin varrella on kuitenkin Nasvan kylä ja sen kalasatama. Kylä on joen varrella ja kalasatama lienee ikiaikaista perua. Ihan poikkeamisen arvoinen paikka, jos on aikaa. Ei mitään ihmeellistä, mutta kalastusveneitä ja vanhoja työkoneita.
| Kohde: | [rating=3] |
| Panos/tuotto: | [rating=5] |
Netin perusteella olin bongannut Salmen kylässä olleen tehtaan rauniot. Valitettavasti ne eivät oikein tuottaneet mitään iloa: rakennukset on ryöstetty puhtaaksi (kuten kaikki muutkin hylätyt paikat Saarenmaalla), eivätkä ne edes ole kovin kuvaukselliset. Sen sijaan siinä vieressä oli hevoshaka, joten pääsin treenaamaan hevoskuvaustaitojani.
En kuitenkaan voi suositella, vaikka onkin matkan varrella.
| Kohde: | [rating=1] |
| Panos/tuotto: | [rating=1] |
Sörven majakka on Säären niemellä ja ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Siellä on majakan lisäksi parit bunkkerinrauniot rannassa/rantavedessä, pieni kahvio, josta saa loistavaa lohisoppaa ja sillivoileipiä, itse majakka ja vierailijakeskus, jossa esitellään muitakin Viron majakoita ja muuta merenkulkuun liittyvää. Säären niemi on 100-150 metriä pitkä pienistä kivistä muodostunut kaistale, joka samalla erottaa Riianlahden Itämerestä. Itse asiassa Latvia on suoraan etelään niemeltä.
Itse majakka on betonirakenteinen ja ties kuinka mones tuolla kohtaa. Ilmeisesti sijoitus on majakoille kovin “tuulinen”, mutta myös tärkeä, koska se on aina rakennettu uudelleen edellisen tuhouduttua.
Majakasta nimenkärkeen päin sijaitsevat parin bunkkerin rauniot, joihin toiseen pääsee sisälle ja toinen on meren puolella. Merenpuoleinen näyttää saaneen siipeensä sitten viime kesän, joten se tuskin siellä kauaa enää seisoo kokonaisena.
Lisäksi majakan välittömässä läheisyydessä on joukko vanhoja merimerkkejä, joista on iloa valokuvausmielessä.
 |
 |
 |
Majakalle vievän tien varressa on lisäksi sota-ajan muistomerkkejä ja vanhan rannikkovartiopatterin 305-millisten tykkien jalustoja.
“Must”-paikka, jos Saarenmaalla sattuu käymään.
| Kohde: | [rating=5] |
| Panos/tuotto: | [rating=5] |
Sörven “sotamuseo” on ehkä hieman liian mahtipontinen nimi entiseen aluevalvontakeskukseen perustetulle “löydetyn tavaran säilytyspisteelle”, mutta kyllä se käymisen arvoinen on. Oppaana oli vierailuni aikana vanha puolihampaaton mies, joka jutteli niitä näitä iloisesti eestiksi. Enpä herran höpinöistä mitään ymmärtänyt, mutta onneksi paikalle sitten tulikin muita, joihin hän sai kohdentaa tietotulvansa. No, kyllä niistä esineistä sai tolkkua ilman selostustakin. Tuvassa / talossa on useampi huone, jotka on sitten jaettu kulloisenkin vallassaolijan mukaan. Eli huoneet on niin neuvostoliittolaisille, kuin saksalaisillekin. Sekä Nato-Virolle. Näytillä oleva tavara ei ole varsinaisesti museokuntoista, vaan enemmän siinä kunnossa, kun ne on aikanaan löydetty. Neuvostoliiton aikaiset esineet ovat luonnollisesti parhaassa kunnossa ja ne lienee suurin piirtein niillä paikoilla, kuin mihin ne on aikanaan jääneet. Oli siellä ainakin yksi suomenkielinen kirjakin: “Maailmanhistorian suurimmat sotilaalliset mokaukset”. En kyllä tiedä, miksi juuri tuo kirja on päässyt edustamaan suomalaista (käännös)kirjallisuutta, jollei sitä sitten ole joku delegaatio tuonut aikanaan neukuille lahjaksi. Ja vihjeeksi.
 Ajatonta neukkutaidetta |
 Mutta osasi ne saksalaisetkin: värväysjuliste vuodelta 1943 |
Joka tapauksessa, käymisen arvoinen paikka, jos tuolla päin liikkuu. Ei ehkä ihan oman reissunsa väärti.
| Kohde: | [rating=5] |
| Panos/tuotto: | [rating=4] |
Majakalta kun jatkaa tietä no. 103 eteenpäin, kohdalle tulee “Stebeli Rannakaitsepatarei”:n viitat. Ensimmäisenä viitat ohjaavat menosuunnassa oikealle. Sinne ei kannata ajaa (tästä tuonnempana). Sen sijaan vielä hieman eteenpäin menessä tulee viitoitus vasemmalle ja auton nokka kannattaa kääntää sinne. Tie oli ainakin tällä kertaa ihan siviilautolla ajettavissa. Tosin se on niin kapea, ettei vastaantulevia mahdu väistämään. Tie ei kuitenkaan ole kovin pitkä ja puolessa välissä onkin levennys ja siinä Stebelin rannikkopatteriston komentokeskus, bunkkeri ja muistomerkki. Paikalla on sijainnut tosiaan neuvostoliittolaisen (ukrainalaisen) komentajan perustama rannikkotykistöpatteri, joka oli toiminnassa 1940 – 1941. Saksalaisten vallattua Saarenmaan toisessa maailmansodassa, patteristot tuhottiin ja bunkkerit täytettiin vedellä. Nyttemmin virolaiset ovat tyhjentäneet toisen bunkkerin vedestä sekä ammuksista ja pelastaneet sieltä osan jäljellä olevista materiaaleista/laitteista.
Komentokeskus on rakennettu muistuttamaan tuulimyllyä, en sitten tiedä onko muotoilulla ollut suurempaa tarkoitusta. Vieressä olevan tykkibunkkerin päällä on muistomerkki ja itse bunkkeri on periaatteessa suljettu. Periaatteessa siinä mielessä, että kulkuaukoissa on ristikot, mutta toinen niistä oli väännetty auki. Joten sisään pääsee, jos haluaa jännitystä elämään. Bunkkeri on täysin maan alla, joten siellä ei ole mitään valoa, muuta kuin mitä itse vie mennessään.
Toinen pattereista on hieman enemmän sisämaassa ja lähempänä majakkaa. Siitä ei ole jäljellä kuin reikä maassa ja pari veden täyttämää pystysuoraa kulkuaukkoa. Sinne ei ole mitään mahdollisuutta päästä sisälle. Tai ainakaan hengissä ulos. Tykin paikka on myös n. vartin kävelymatkan päässä tiestä, joten siellä käynti ei juurikaan maksa vaivaa.
 |
 |
Komentobunkkeri ja 1. tykkibunkkeri
| Kohde: | [rating=5] |
| Panos/tuotto: | [rating=5] |
2. tykkibunkkeri
| Kohde: | [rating=3] |
| Panos/tuotto: | [rating=1] |
Stebelin bunkkerilta hieman eteenpäin, tien oikealla puolella metsässä sijaitsee kummallinen nelikerroksinen tiilirakennus. Sinne ei johda mitään tietä, eikä sitä ole merkitty mitenkään. Google Mapsissa se näkyy ja on siellä joku käynytkin, kun kuva siitä löytyy vaikka Googlella hakusanalla “tondiloss” (kummituslinna). Linnan löytämiseen tarvitaan joko tuo Google Maps (57°56’16.1″N 22°01’01.9″E) tai muu vastaava “kunnollinen” gps-navi.
Talo löytyy, jos osuu kohdalle. Jos ei osu, kävelee ohi. Ainakin näin kesällä. Lehdettömään aikaan sen löytyminen lienee helpompaa. Joka tapauksessa talo on kohtuullisen hyvässä kunnossa ja ylös pääsee helposti hyväkuntoisia portaita pitkin. Valoa tulee lukuisista ikkunoista, joten taskulamppuakaan ei tarvitse.
Hieman ihmetytti, että mikä paikka tuo on. Ensin ajattelin, että kyseessä on ollut joku upseerikerho/bordelli/tms. sotaväen huvittelupaikka. Seuraavaksi kehittelin mielestäni hyvän teorian vapaamuurarien salaisesta kokouspaikasta uhrikivineen. Salaisuus alkoi selvitä, kun jokaisen kerroksen alimpaan portaaseen oli kaiverrettu päivämäärä 30.10.1947. Sainkin myöhemmin vahvistuksen asialle Stebelin patterin luona tapaamaltani vanhemmalta virolaisherrasmieheltä: kyse on neuvostoliittolaisten aikanaan rakentamasta rannikkotykistön tulenjohtokeskuksesta.
| Kohde: | [rating=5] |
| Panos/tuotto: | [rating=5] |
Tammunan kunnan aluevalvontakeskus on melkoisen hyvässä kunnossa. Se löytyy ajamalla samaista tietä 103 eteenpäin, kunnes tien oikealla puolella näkyy rakennuksia. Tie perille on suljettu, mutta auton saa jätettyä liittymänpätkälle. Alueelta löytyvät niin asuirankennus, huoltorakennus sekä tekniset tilat (tallit, pannuhuone, generaattorihuone, ym). Toki kaikki varastettavissa oleva on viety aikaa sitten, mutta rakennukset ovat suhteellisen hyvässä kunnossa. Asuinrakennuksessa ei nyt ole mitään kovin ihmeellistä, jollei sitten halua tutustua neuvostosotilaan arkeen huonejärjestelyjen osalta. Huoltorakennuksessa on sen sijaan jäljellä vielä vanha liikuntasali, elokuvasali tyhjänä ja seinillä olleita maalauksia (joista yksi, ruokasalissa ollut, on tämän artikkelin kuvituskuvana).
 |
 |
Pienenä detaljina se, että alueella on ammuskeltu 22-millisellä ja jollain järeämmälläkin. Tai sitten virolaiset termiitit pitävät metallista.
Toisena detaljina on jokaiseen neuvostolähiöön kuuluva oma valvontabunkkeri, mallia “volksbunker”, sekä juoksuhaudan pätkä. Nuorna se on vitsa väännettävä…
| Kohde: | [rating=5] |
| Panos/tuotto: | [rating=5] |
Torgun kirkonrauniot ovat kylätien tien vieressä, lähellä tietä nr. 104. Kirkko on ilmeisesti saanut siipeensä jo toisen maailmansodan aikana. Siitä ei ole jäljellä kuin hyvin huonossa kunnossa olevat rauniot.
| Kohde: | [rating=2] |
| Panos/tuotto: | [rating=2] |
Adventure Behind the Adventure
Tähän reissuun kuului sitten se pakollinen meno pimeään bunkkeriin, siis tähän Stebelin tykistöbunkkeriin, joka on kaksikerroksinen maanalainen laitos. Tällaisessa operaatiossahan on erityisen tärkeää, että jalassa on kunnolliset tilanteeseen sopivat jalkineet, mukana on taskulamppu ja varalamppu sekä erityisen tärkeää on muistaa katsoa koko ajan jalkoihin, kun kulkee pimeässä ja tuntemattomassa paikassa. Niin, ja yleensä noihin ei kannata mennä yksin.
Juurikin näistä syistä minulla oli jalassa kävelykengät (paksupohjaiset, mutta silti), koska bunkkerissa oli 30 cm vettä. Yksi taskulamppu. Enkä tietysti katsonut jalkoihini, kun piti varmistaa, etteivät zombiet pääse yllättämään. Noin viisi metriä ovelta meinasin pudota kannettomaan sadevesikaivoon, kun en katsonut jalkoihini… vaikea tietää, paljonko kaivossa oli syvyyttä, mutta huonosti siinä olisi käynyt. Pari askelta edettyäni päätin palata autolle, vaihtaa kumisaappaat, ottaa toisen taskulampun varoiksi ja yrittää uudelleen. En siltikään edennyt bunkkerissa kuin varmaan 15 metriä. Ensinnäkään siellä ei päässyt kunnolla kuvaamaan, kun kädet loppuivat kesken. Ja toisekseen (tämä oli se oikea syy): yksi ollessa, jos tuolla olisi jotain käynyt, niin sieltä ei olisi omin voimin tultu takaisin. Eikä siellä toiminut kännykkä eikä mikään ja lattialla oli tosiaan minimissään se 30 cm vettä.
Toinen seikkailu koettiin sitten tuota tulenjohtokeskusta etsiessä. Minulla oli summittainen paikka tiedossa ja ajattelin, että helposti se sieltä löytyy. Ei muuten löydy. Saarenmaalaisessa metsässä keskinäkyvyys on vähemmän kuin 10 metriä. Kävelin metsässä ristiin rastiin toista tuntia, eikä vilaustakaan nelikerroksisesta kivitalosta. Sen sijaan villisikaan törmäsin. Sisäinen Obelixini totesi, että nyt on aika perääntyä ja väistin kauniisti. Keniassa villisiat eivät jää juurikaan katsomaan, saatika että tulisivat päälle. Mutta Keniassa villisika onkin aika lailla ravintoketjun pohjalla, kun taas Saarenmaalla sillä ei liene ihmistä lukuunottamatta mitään luontaisia vihollisia. En siis jäänyt ottamaan siasta mittaa.
Reilun tunnin kävelyn jälkeen totesin, ettei talo löydy ja ajoin takaisin hotellille. Otin iPadin esiin ja katsoin Google Mapsista tarkan paikan. iPad mukaan ja takaisin. Kävelin talolle enemmän tai vähemmän suoraan. Totesin yhden tunnistamani halkopinon mukaan, että olin ohittanut ne-li-ker-rok-si-sen-ta-lon 10 metrin päästä…
Kaiken kaikkiaan tuon kierroksen tekemiseen minulla meni n. 10 tuntia. Olut maistui Kuressaaressa jälleen.