Yksi filmi mustana, kiitos.

tammi

2014

Yksi filmi mustana, kiitos.

Dramaattisia varjoja

Viime viikonloppu meni valokuvauskurssin merkeissä. Tästä alkaa tulla oikeastaan jo tapa. Mulla meni nelisenkymmentä vuotta valokuvauksen saralla periaatteena, että lahjattomat harjoittelee. Kunnes sitten 2013 marraskuussa osallistuin elämäni ensimmäiselle valokuvauskurssille, Sami Keron vetämälle katukuvauskurssille Tallinnassa. Heti tuon kurssin jälkeen varasin uuden seuraavaksi (viime-) kesäksi Saarenmaalle. Kurssinahan oli Lea Kömin vetämä ”Hyvän kuvan salaisuus”. Näiden kahden kurssin jälkeen olen havainnut itsessäni edes pienoista kehittymistä. Onko se sitten totuus vai omaa kuvittelua, niin väliäkö hällä. Pääasia, että hauskaa riittää. No, jatkumona tähän ilmoittauduin ennen Joulua Lean vetämälle työväenopiston ”Dramaattisia varjoja”-viikonloppukurssille. Houkuttelin myös tyttäreni mukaan. Houkutteluun liittyi olennaisena osana se, että maksoin kurssin myös hänen puolestaan.

No, meni miten meni, lauantai-aamuna suuntasimme Espooseen Ruusutorpan koululle katsomaan mitä tästä kaikesta seuraa. Meitä oli kurssille ilmoittautunut 12 henkeä, tilaa olisi ollut vielä muutamalle uskalikolle, mutta hyvä näinkin.

On rumaa pyllistää, jos toiset tekee taidetta

Lea otti homman haltuunsa taas heti alusta. Kurssin tarkoituksena oli käyttää varjoja valokuvan tehokeinona film noir-hengessä. Jaa siis mikä film noir? No, sehän on 40- ja 50- luvun elokuvan tyylisuunta, ”jolla kuvaillaan pääasiassa kyynisiä asenteita ja seksuaalisia motivaatioita sisältäviä Hollywoodin rikosdraamoja.” Näin siis Wikipedia aiheesta. Seksuaalisuudesta tiedä, mutta kyllä mulla film noirista tulee mieleen Raymond Chandlerin Syvä Uni romaani ja sen filmatisointi.

Reima määrää, Lea säätää…

Jaa, jaa… hieman taas harhauduttiin itse kurssista. Siis Lea otti homman haltuun ja ohjeisti meitä kuvaustehtävien kanssa. Meidän tuli kuvata ”dramaattisia varjoja” seinälle heijastettuna. Apuna meillä oli tavalliset työmaavalot ja kaikkien valojen äiti, aurinko, joka tähän aikaan vuodesta paistaa sopivan alhaalta. Toinen tehtävä liittyi sitten tilan tuntuun ja esittämiseen varjojen avulla.

Kuten aiemminkin, mulla oli hieman ongelmia näiden annettujen tehtävien kanssa. Olen parhaimmillani silloin kun vain haahuilen ympäriinsä, painelen kameran laukaisinta ja katson kotona mitä tuli. No, ei se mitään. Kuvahan tulee, kun painaa nappia ja näin teinkin uskollisesti. Kovin kehuivat. Mutta Lea onkin kiltti ihminen.

Joillain näytteleminen on vaan verissä. Tai verissäpäin.

Päivän päätteeksi meille alustettiin seuraavan päivän tehtävä, Grande Finale. Meidän tulisi näytellä ja tehdä film noir-henkinen 6-20 kuvan sarja, joka kertoo tarinan. Meillä oli vielä juhlalliset 15 minuuttia aikaa tehdä nopea kuvakäsikirjoitus jotta voisimme ottaa seuraavaksi päiväksi tarvittavan rekvisiitan mukaan. Viidessätoista minuutissa saa uskomattoman paljon aikaan, kun vain asiaan ryhtyy. Ja suorituksen arvoa nosti se, ettei kukaan meidän ryhmästä ollut mikään esittävän taiteen maisteri. Saatikka että olisimme tunteneet toisiamme. Tosin vahvasti epäilen, että olen tavannut tyttäreni joskus… No, käsis tuli valmiiksi ja ensimmäinen päivä oli ns. pulkassa.

Diva valmistautuu esitykseen

Seuraavana päivänä palasimme rikospaikalle ja komisariokin tuli hetken odottelun jälkeen tutkimaan tilannetta. Ensimmäinen homma oli ottaa kaikista ns. ”posterikuvat” ja seuraavaksi pääsimme itse lopputyön kimppuun. Meillä oli ruhtinaalliset kaksi tuntia aikaa lavastaa, puvustaa, kuvata, valita kuvat, leikata, kaulita ja paistaa. No, ei nyt sentään kaulita ja paistaa, mutta kiirettä oli. Onneksi meillä oli ammattitaitoinen näyttelijäkaarti ja tekniikka-osasto. Kuvaa syntyi kuin Aki Kaurismäellä. Repliikitkin olivat yhtä sujuvia ja vitsit hauskoja. Vain Matti Pellonpää puuttui.

Yleisestä hässäkästä ja kokemuksen puutteesta – kenelläkään meillä ei ollut aiempaa studio- tai valojenkäyttökokemusta – huolimatta tai juuri siitä johtuen homma eteni juohevasti ja kuvaa saatiin aikaiseksi. Kameroitakin oli kuin Tuksun tupareilla, mutta koska kuvasimme mustavalkokuvaa, niin kameroiden erot eivät tällä kertaa aiheuttaneet ongelmia. Itse en juuri kuvaamaan päässyt, se on tämä esittävän taiteilijan kirous: mua revitään ja kauhotaan joka suuntaan, voi mua ihmispoloa… Joten kiitokset kuvauksesta ja itse asiassa näyttelemisestäkin menevät loistavalle ryhmälle. Ei tästä mulle tule kuin sivuosa-oscar.