Kuin ruuneperi

heinä

2013

Kuin ruuneperi

Loma, tuo sanoista ihanin. Toki ”ilmaisen oluen” jälkeen, mutta siinä onkin kaksi sanaa. No, loma kuitenkin ja koska satuimme vaimon kanssa olemaan vielä yht’aikaa tällaisessa eufoorisessa tilassa, päätimme lähteä risteilylle. Kun Costa Concordia on vielä jamassa, jossa Mojito ei pysy pitämättä pöydällä, otimme varmemman kyydin ja tilasimme varustamohytin M/S J.L.Runebergista. Tai emme kyllä ottaneet edes varustamohyttiä, vaan kansipaikat. Mutta etukäteen tilattiin kuitenkin.

Aamu valkeni aurinkoisena ja kirkkaana. Ei muuta kuin proleporkkanalla keskustaan ja Kauppatorin hulinaan. Emme tällä kertaa ostaneet susilakkia, vaan menimme määrätietoisesti risteilyterminaaliin hakemaan lippumme ja astuimme laivaan. Stig Ombord. Laiva tuntui tulevan enemmän tai vähemmän täyteen ja siinä auttoi mm. eläkeläisryhmä Raaseporista. Ekenäs hoppsan hei! Laivakin sitten lähti ja ajoi Hevossalmen kääntösillan kautta kohti itää ja valoa. Valoa riittikin koko matkan niin hyvin, että minulta paloi sekä naama että pää. Kumma juttu, ettei vaimo sen vertaa huolta pidä miehestään. Tosin yritti se jossain vaiheessa mulle tyrkyttää aurinkorasvaa ja hattua, mutta eihän se (k)annettu hattu päässä pysy. Vai pysyykö?

Reitti menee rannikkoa pitkin ja Sipoonselkää lukuunottamatta maata oli molemmin puolin laivaa koko ajan. Reilun kolmen tunnin kuluttua oltiin Haikon Kartanon laiturilla, jossa nopea pysähdys. Haikkolaisille terveisiä, että -70 -luvun DDR-tyyppinen arkkitehtuuri ei välttämättä tee oikeutta kenellekään. Jos tuollaiseen laituriin eksyisi vahingossa, luulisi tulleensa Gdanskin hiilikombinaatin varalaiturille eikä mihinkään kylpylähotelliin. No, mitäs me näistä kun ei nämäkään meistä. Matka jatkui Porvoonjoelle ja retken päätöspisteeseen.

Porvoohan oli yhtä viehättävä kuin se on aina kesäisin: mukavia joenvarsiravintoloita ja vanhankaupungin kujia. Kävimme syömässä ensimmäisessä lotjassa, joka kohdalle sattui ja sen jälkeen jatkoimme matkaa eteenpäin. Heitimme normilenkin kirkolle ja takaisin parissa ”taidegalleriassa” poiketen. Sen jälkeen olikin aika suunnistaa pittoreskille linja-autoasemalle ja ottaa ensimmäinen EB ulos Dodge-Citystä. Reilun puolen tunnin päästä olimmekin jo käytännössä kotiportailla ja tämäkin reissu oli tehty. Muistona nippu valokuvia, hillonuijaa muistuttava pää sekä sijoitus tulevaisuuden ihosyöpätilastoihin. Mitäpä sitä ei matkailun eteen ihminen tekisi…